matrixx2.01

Myyrmannin räjähdys toi internetissä välitettävät aineistot taas kerran poliitikkojen tietoisuuteen ja mielipidepalstojen ruodittavaksi. Käyty keskustelu kuitenkin valitettavasti osoittaa, miten vähäisin tiedoin ja taidoin suurin osa poliitikoista, toimittajista ja kansalaisista on edelleen liikkeellä.

Julkaisun ja kanavan ero

Monet Mikrobittinkin lukijat osallistuivat räjäyttäjän henkilöllisyyden kartoittamiseen netissä, kuten myös minäkin. Netin rooli korostui luonnollisesti siksi, että räjäytys tapahtui Suomessa ja tekijä oli aktiivinen nettikäyttäjä, jolle oli ehtinyt muodostua käyttäjäprofiili.

Uusia verkkopalveluita pystytettiin todella nopeasti ja ne muodostuivatkin räjähdyksen jälkeisenä viikonloppuna joukkoviestimiä ajantasaisemmiksi ja monipuolisemmiksi tietolähteiksi.

Myyrmanni-koosteiden luotettavuudesta voi tietysti olla montaa mieltä. Mutta esimerkiksi nimimerkki “simisonin” erittäin suositussa palvelussa todetaankin heti aluksi luotettavuudesta, että “Oma järjen käyttö on sallittua, eikä kirjoitettu sana ole "the true story"”.

IRC osoitti taas voimansa reaaliaikaisena ja tehokkaana informaation ja disinformaation levittämis- ja koostamiskanavana, kuten vaikkapa Persianlahden tai Bosnian sodan aikoina. Itse toivoisin, että käyttäjät tutustuisivat perustietoihin omatoimisesti kuin kysyvät IRC-kanavilla, kun tiedot ovat löydettävissä vaikkapa kanavien otsikoiden suorista verkko-osoitteista.

Uusi sananvapauslakiehdotus, joka voi olla kolumnini julkaisuhetkellä jo hyväksytty, toteaa verkkojulkaisun tarkoittavan “...yhtenäiseksi laadittua verkko-viestien kokonaisuutta, jota on tarkoitus julkaista säännöllisesti.”

IRC:issä kanavia luodaan enemmän tai vähemmän tilanteen mukaan. Niitä ei suunnitella kokonaisuuksiksi, vaikka osallistujien toivotaan pysyvän kanavan aiheessa.

Kanavan perustajaa voidaan ehkä pitää päätoimittajana, jonka lakiehdotuksen mukaan olisi “huolehdittava siitä, että jokainen ohjelma ja verkkojulkaisu tallennetaan...vähintään kolme kuukautta siitä, kun verkkojulkaisu [on] toimitettu yleisön saataville.”

Miten kanavat perustajineen ja lokeineen löydettäisiin takautuvasti? Kenties valtiollinen IRC-tallentaja ratkaisisi asian? Jos yksittäiseen aktiiviseen kanavaan tuotetaan esimerkiksi sata kilotavua tekstiä päivässä, niin tuhat kanavaa tuottaa kolme gigatavua kuukaudessa.

Haluttaisiin rajoittaa - mutta mitä?

Ihmiset oppivat nopeasti kirjoittamaan “GPRS”:n sijaan “G#P#R#S” tai “#%&*” tarkoittaen “GPRS”:ää. Esimerkiksi TimeWarnerin ThePalace-chatissa havaittiin aikoinaan filtteröinnin mahdottomuus.

Koneet kyllä alkavat vähitellen ymmärtää tekstin kontekstia eli asiayhteyttä. Mutta IRC:n tyyppisen monipolvisen tekstimassan tulkitseminen ei onnistu vielä aikoihin, koska asiayhteys syntyy pitkälti käyttäjän päässä eikä tekstissä kanavalla.

Aineisto liikkuisi edelleen vaikka sähköpostilla, kuten Sonera-kirja kesällä tai lokakuussa Kotikemia-foorumi. Ehdotuksessa on myös newsien eli uutisryhmien kokoinen aukko. Niillä ei ole moderaattoria tai päätoimittajaa, ja useimmille on vaikea osoittaa edes perustajaa.

Internet olisikin suljettava globaalisti sen juuripalvelimista, mitä muutama krakkeri yrittikin lokakuussa paremman tekemisen puutteessa. Sinänsä kiinnostaisi tietää, mihin nämä krakkerit kuluttaisivat vapaa-aikansa, jos he saisivat kaadettua koko internetin? Mitäpä kaadettavaa sitten enää olisi ja millä välineillä?

Käytännössä nykymaailma on henkisesti yhtä kyvytön sulkemaan internetiä kuin oli vastaanottamaan sitä kahdeksan vuotta sitten. Internetin taloudellisen potentiaalin vuoksi tuskin edes Yhdistyneet kansakunnat päättäisi yksimielisesti lakkauttaa internetiä.

Jos näin kävisi, niin varmaan FidoNet aktivoituisi, ihmiset piilottaisivat informaatiota kuvatiedostojen sekaan, kryptaisivat viestinsä tai siirtyisivät käyttämään sähköpostia ja postituslistoja. Ja räjäyttäjä sai aiheesta valtion kustantamaa ammatillista opetusta ilman internetiäkin.

Varmista lähteesi

Nettisalapoliisit lähettivät tietojaan aktiivisesti myös toimittajille, jotka turhan niukasti mainitsivat alkuperäisiä lähteitä ja jäljittäjiä. Ehkäpä toimittajienkin olisi hyvä alkaa vähitellen opetella myös internetin käyttöä tai ainakin reilusti kertoa, mistä ovat tietonsa saaneet.

Lähteet olisi kuitenkin asiallista varmistaa omatoimisessakin nettijahtaamisessa. Räjäyttäjästä liikkui ensi alkuun kaikenlaisia nimiä ja valokuvia, joiden todenperäisyyttä kukaan ei muistanut tarkistaa. Kyseessä oli kuitenkin yksityishenkilö, jota ei syytetty virallisesti.

Tässä onkin netin, joukkoviestinnän ja poliisityöskentelyn keskeisin ero ja selitys nettietsivien nopeuteen. Media ja poliisi joutuvat aina varmistamaan lähteet ennen julkaisemista ja joutuvat vastuuseen virheellisistä syytöksistä.

Monen nettikäyttäjän mielestä lakiehdotus näyttää rajoittamiselta. Tavoitteena on kuitenkin vain vähentää netin ja joukkoviestintävälineiden eroa informaation välityskanavana.

Ja jos valtiovalta panostaisi teknologisen kehityksen seuraamiseen, niin laki oltaisiin voitu tehdä jo 1980-luvulla. En ole nähnyt reklamointeja siitä, että Google-hakupalvelu harjoittaa itsesensuuria eri maista tehtyjen hakuvastausten suhteen, kun asia ei ole kovin monella tiedossa.

En sinänsä kannata tai vastusta aineistojen rajoittamista verkossa. Ne vaan tuppaavat leviämään tavalla tai toisella niin kauan kuin niihin on kiinnostusta ja erityisesti nuoremmilla kielletty vain lisää sitä.

Semantic web-tekniikat tuovat ehkä jo lähivuosina uudenlaisia mahdollisuuksia sekä aineistojen levittäjille, lukijoille että rajoittajille. Vaan missä on aihetta pohtiva lakivalmistelu?

KARI A. HINTIKKA

Kolumnisti on verkkokäytettävyyssuunnittelija ja verkkomaailman ilmiöiden tutkija. Hän on käyttänyt internetiä vuodesta 1987.