matrixx2.01

Maailman ensimmäinen kansallinen internet-karttapalvelu, 11-vuotias Kansalaisen Karttapaikka, siirrettiin Tekniikan museoon.

Tiedotteesta:

"Kansalaisen Karttapaikka uudistettiin vuonna 2005, jolloin vanha versio jäi vielä rullaamaan bittiavaruuteen. Lopullisesti sovellusvanhus lakkautettiin 2007, jolloin siihen ei enää päässyt käsiksi internetissä."

"Koko sen teknologia palvelimista käyttöjärjestelmiin on vanhentunut. Uudet tietokoneet eivät tunnista enää vanhaa sovellusta, joten Tekniikan museosta tuli Kansalaisen Karttapaikan loppusijoituspaikka."

"Ajatus Kansalaisen Karttapaikasta lähti liikkeelle lähes vahingossa. Nyt voidaan puhua jo menestystarinasta, sillä viime vuonna Kansalaisen Karttapaikka nousi Suomen 11. tunnetuimmaksi verkkobrändiksi. Se palvelee päivittäin yli 5 000 kävijää."

Hienoa, että digitaalista kulttuurihistoriaa tallennetaan muuallekin kuin Archive.orgiin. Helsingin yliopiston kirjaston massiivisesta verkkoharavointi-hankkeesta ei ole kuulunut vähään aikaan mitään. Sen tarkoitus on arkistoida suomalainen internet, mutta aluksi vain tutkijoiden käyttöön.

Kuva: karttapaikka.fi

Microsoft ja Mitsubishi ovat kehittämässä ketterää 2-puolista kosketusnäyttöä, kertoo MIT Technology Review. Työnimellä LucidTouch kulkeva proto on itse asiassa kätevämpi kuin miltä se kuulostaa.

Käsikoneiden yksi iso ongelma on, kuinka pitää laitteesta kiinni ja räplätä kosketusnäyttöä. Peukalot ovat käyttöliittymän puolella ja sormet laitteen alapuolella.

LucidTouchissa sormet työskentelevät tehokkaasti toisella puolella ja näkymä hoituu puoliläpinäkyvällä näytöllä. Tarkkaan ottaen näytöstä ei näy läpi, vaan alapuolella kamera kuvaa sormia, jotka näytetään etupuolella luoden illuusion läpinäkyvyydestä. Kuvan perusteella touhu vaikuttaa varsin kätevältä.

LucidTouch voi johtaa myös käyttöliittymäinnovaatioihin. Testijoukkue tuntui mieluiten kirjoittavan virtuaalinäppäimistöllä etupuolella, kun taas alapuoli miellettiin helpommin objektien siirtelyyn ja esimerkiksi navigointiin kartalla.

Kuva: www.technologyreview.com

GOOD COPY BAD COPY - a documentary about the current state of copyright and culture Andreas Johnsen, Ralf Christensen and Henrik Moltke 0:58:30, AVI Rosworth 2005 Hinta maksuton (070825) matrixx-binääriarvio: 01010 matrixx-arviointiperusteiden selitys tästä.

Monipuolisesti ja analyyttisesti tekijänoikeuksista

Tanskalainen Good Copy Bad Copy (2007) on huomattavasti piraattituotantoista Steal That Filmia (2006) informatiivisempi ja monipuolisempi. Vertaistuotantoiset 'dokumentit' ovat selkeästi nouseva ilmaisumuoto, mutta kyllä klassisellekin dokumentille on edelleen sijansa.

Andreas Johnsen, Ralf Christensen ja Henrik Moltke ovat tuottaneet monipuolisen dokumentin tekijänoikeuksista.

Dokumentti sisältää 21 haastattelua ympäri maailmaa ja kaikki osapuolet pääsevät ääneen, kuten Lawrence Lessig, piraatit, MPAA, The Grey Almumin toteuttanut Danger Mouse ja venäläinen piraattikauppias.

Good Copy Bad Copy antaa hyvän peruspaketin nykyisiin tekijänoikeuslakeihin, digitaalisuuteen ja internetiin kytkeytyvästä vyyhdestä ja sisältösodasta.

Yhtenä uutena näkökulmana voi pitää dokumentin katsausta Nigerian nousevan elokuvakeitaan, Nollywoodin pyrkyä, Hollywoodin ja Bollywoodin ohi. Dokumentin mukaan Nollywood tuottaa jo 1200 elokuvaa vuodessa.

On virikkeellistä seurata kuinka tekijänoikeus, piratismi ja sisältöteollisuus kehittyvät maassa, jossa ei ole alan lakeja, perinteistä jakeluinfrastruktuuria sisältöjen levittämiseen taajamissa eikä kuluttajien kodeissa eikä perinteistä tuotantovälineistöä. Nollywoodin myötä onkin kehittymässä uudenlainen kevyt tuotanto- ja jakeluympäristö, josta Lars von Trierin dogmikameroineen olisi syytä olla kateellinen.

Nigerialaisten haastateltavien mukaan kotimaisen tuotannon piratismin vähyyden syynä on, että julkaisut tulevat markkinoille samaan aikaan kuin piraatit ja että viralliset versiot ovat samanhintaisia kuin piraatit.

Jos dokumentista jotain voi päätellä, niin eri osapuolet ovat nyt asemasodassa, mutta paluuta auvoisaan aikaan ilman digitaalisuutta ei liene. Tosin vielä ei ole näköpiirissä, mihin suuntaan tilanne ratkeaa: rukataanko lait globaalisti USA:n tekijänoikeusteollisuudelle mieleisiksi, riistäytyykö median kansalais- ja kierrätyskäyttö käsistä vai löydetäänkö järkevä välimuoto, kuten Creative Commons.

Samaa problematiikkaa pohtii laajemmin myös J. D. Lasican laajan lehtiartikkelinomainen kirja Darknet: Hollywood's War Against the Digital Generation (2005), jonka matrixx-arvio tästä.

Puhtaasti arvion kannalta kokonaisuus ei juuri käytä hyväksi visuaalisia mahdollisuuksia ja on lähinnä pikemminkin kokoava kuin että tarjoilisi runsaasti uusia näkökulmia tiuhasti ruodittuun aiheeseen. Dokumentti on kuitenkin varsin mainio esitys aiheeseen ja keskustelunavaajaksi esimerkiksi opetuksessa ja koulutuksessa. Olettaisi, että tässä olisi opettajillekin uutta.

Good Copy Bad Copy on myös kuluttajaystävällisesti tekstitetty englanniksi, vaikka suurin osa haastateltavista puhuu englantia.

Dokumentin saitilta löytyy .torrent-tiedosto, jolla sen voi ladata maksutta hyvinvarustetuista interneteistä.

matrixx suosittelee.

Kuva: www.goodcopybadcopy.net

Nyt on moderni tiede mennyt pilaamaan tämänkin huvin. Monen kokema ruumiista irtautuminen ja itsensä katselu vaikkapa sairaalassa on saanut kaksikin tieteellistä selitystä, kertoo New Scientist.

Kaksi koetta viime aikojen koetta yrittää vakuuttaa, että ruumiistairtautuminen olisi vain mielen harhaa ja kyse olisi eri aistien tilapäisestä sössiytymisestä, mikä johtaisi aivojen väärintulkintaan.

Ensimmäisen testin tekijä on Henrik Ehrsson, Institute of Neurologysta, University College London. Hänen tutkimuksessaan aivot voivat huijata itseään, kun se tulkitsee sensori-informaatiota.

Ehrsson tutkitutti vaeltavia mieliä peittämällä datalaseilla (HMD) kokelaiden silmät ja näyttämällä niille live-kuvaa kokelaista takaapäin otettuna. Kun muovikepillä tökittiin kokelaita rintaan ja samalla toista keppiä käytettiin live-kuvan edessä, siis testiyksilöiden takana, niin testattavista tuntui, että myös illusorista 'persoonaa' tökittiin myös.

Niinikään Olaf Blanke kollegoineen huhki pitääkseen ihmismielen kehossaan Federal Polytechnic of Lausannessa (EPFL). Ryhmä niinikään harhautti aivoja tarkoituksellisesti.

Tutkittavat saivat niinikään 3D kakkulat ja pakotettiin katsomaan virtuaalisia 'hahmoja' kaksi metriä edessään. He näkivät joko live-kuvaa itsestään, testidummyn tai liikkumattoman mustan taulun. Toisinaan myös tutkittavia siirrettiin hieman.

Kuvia kuvia oli tiirailtu minuutti, heidän silmänsä sidottiin, siirrettiin suoraan taaksepäin ja pyydettiin kävelemään takaisin kohtaan jossa he olivat. Oman itsensä ja dummyn näkemisillä oli selkeä vaikutus itsensä 'siirtymisen' ja spatiaalisen läsnäolon kokemiseen.

Molempien tutkijoiden mukaan 'minä' on tiukasti kytkeytynyt 'kehon kanssa' asemaan, joka on riippuvainen aistien informaatiosta. Havaintojen käyttöalueina ovat muun muassa realistisemmat 3D avatarit virtuaaliympäristöissä sekä etäkirurgia, joihin tavoitellaan aidompaa läsnäolon tuntua ja tätä kautta immersiivisyyttä.

Vaikka asiaa on nyt tutkittu, niin irtautumiskokemukset kuitenkin varmaan vielä jatkuvat.

Kuva: Federal Polytechnic of Lausanne

The Daily Telgraph Australiasta kertoo, että englantilainen koulupukuvalmistaja Trutex harkitsee satelliträkkäyksen lisäämistä asuihinsa. Yhtiö järjesti kyselyn netissä.

Satelliittiasuja kannatti ymmärrettävästi 59 prosenttia yli 800 vanhemmasta ja 9-16-vuotiaistakin yli 400. Lähes puolet 12-vuotiaista ja nuoremmista olisivat nekin valmiita sonnustautumaan jäljityslaitteisiin.

Idea träkkeriin syntyi, kun kilpaileva koululaisvaatehtimo Bladerunner toi viime viikolla markkinoille puukotuksenkestävät t-paidat ja kevlar-tuotteitakin on jo markkinoilla pilteille. Ankeaksi on menny opintaival saarivaltiossa.

Kuva: Trutex

Darknet: Hollywood's War Against the Digital Generation (Hardcover) J. D. Lasica 320 sivua ISBN-10: 0471683345 John Wiley & Sons Inc 2005 Hinta £11.98 (070822) matrixx-binääriarvio: 01010 matrixx-arviointiperusteiden selitys tästä.

Tilaa Amazon.co.uk:sta

Kohtuullinen yhteenveto laittoman kalan jahtaajista

J. D. Lasican Darknet edustaa amerikkalaista nykytapaa tehdä tietokirjoja hyvässä ja möhnässä. Kirjoittaja(t) havahtuu orastaan trendiin keskeneräisen artikkelinsa tai presentaationsa ääressä ja huomaa, että kas, tässäpä oiva aines kirjaksi. Enää uupuu 288 sivua.

Mikäs siinä. Darknet on helppoa luettavaa kuten vaikkapa Chris Andersonin The Long tail tai Don Tapscottin ja Anthony D. Williamsin Wikinomics. Närppii vain, että tällaisen kirjan ytimen ja keskeiset havainnot tai ideat voi usein toistaa hissipuheena yhdellä lauseella - tai mielummin kaaviolla.

Miksi siis rahastaa kirjalla? No että saisi rahakkaita presentaatiokeikkoja kirjan oivallusten avaamiseksi. :-P

Amerikkalaiset ideasta-kirjaksi-havainnot perustuvat usein joihinkin kymmeniin haastatteluihin, lehtiartikkeleihin ja massamediaviittauksiin - ja sinänsä faktiseen trendien havainnointiin. Ne rakentuvat niinikään mainioille ja yksityiskohtaisille caseille, mikä lienee amerikkalaisten ymmärtämä tapa omaksua uutta.

Kyllä Amerikkalasta valuu sinänsä eurooppalaisempaakin tietokirjaa, kuten vaikkapa Howard Rheingoldin ja Steven Levyn kronikat virtuaalitodellisuuden ja hakkerismin synnystä ja kehityksestä tai Theodore Roszakin polveilevat ajatukset ihmisestä ja koneesta.

Tämä vain näyttää olevan trendi nyt.

Kolmekymmentä haastattelua, mikki päälle, haastattelujen löysä kirjoittaminen suoraan tekstiksi huokaukset ja yskäisyt poistettuna, alle kymmenen casen purkua nettilähteisiin perustuen ja muutaman yritysjohtajankin ymmärtämien uhkakuva-iskulauseiden jatkuvaa verbaalista variointia sivumäärän lisäämiseksi. 300 sivua kirjaa lähdeviittauksineen ja indekseineen on siinä.

Darknetia netin joka nurkalla

Darknet on menettelevä ja laaja tilannekatsaus taistelutantereesta (Hollywoodin) tekijänoikeusteollisuus vs. kohtuukäyttäjät (fair use) ja piraatit. Siitä teoksen alaotsikko. Vaikka Lasica valitsee puolensa jo kirjan kannessa, niin hän esittelee varsin moni- ja tasapuolisesti kaikkien kolmen osapuolen näkökantoja.

Yhdysvaltain erittäin tiukka tekijänoikeuslaki DMCA ei onneksi kosketa vielä kaikkia, vaikka se yrittää lonkeroida muun muassa Ruotsiin ja Venäjälle ja Suomikin jousti tuossa taannoin edes ymmärtämättä, mitä tuli kirjattua lakiin. Mutta aika monessa kohtaa teoksen teksti hyytyy, paitsi asioiden toistelun, niin myös sen vuoksi että teoksessa USA:n tapahtumat ja lainsäädäntö = koko maailma ja opuksen koko käsittelytapa sen mukaista.

Toisaalta Lasica iskee nisäkästä pöytään asiallisesti kertoessaan runsain esimerkein miten DCMA:ta käytetään nykyään USA:ssa lähes mihin vaan, kuten yhtiöistä vuotavia kiusallisia dokumentteja kielletään julkaisemasta 'tekijänoikeuteen' vedoten.

Kirjan yhdeksi ansioksi voi laskea erilaisten Darknetien esittelyn. Lasica esittää ehkä ensimmäisenä, miten p2p-verkoissa ei leviäkään tavallisten kuluttajien kotona idealistisesti rippaamaa kalaa vaan konstruoi - haastatteluihin perustuen - pyramidinomaisen ja hierarkisen laittoman jakelurakenteen, jossa piraateilla on tarkat toimenkuvat (kts. maksutta Wiredin tiivistelmä tästä) ja ryhmillä kilpailu prestigesta, kuka ehti ensin.

Darknetiin kuuluu tietty muun muassa Freenet ja eri p2p-verkostot, mutta niiden esittely jää laimeammaksi, vaikkapa DC++-kulttuurin esittelystä alkaen. Toisaalta Lasica hieman venyttää darknetin käsitettä turhankin löyhäksi alkuperäisestä Microsoftin studiojoukkueen paperista The Darknet and the Future of Content Distribution [b2evo ei anna linkittää].

Niinikään tekijänoikeusteollisuuden päättömät sisällön tekniset kopiointirajoitusyritykset ovat muikeaa luettavaa. Lasica listaa niitä murheellisen / ilahduttavan paljon, kuten että jokaiseen DVD-soittimeen harkittiin vakavissaan alun perin GSP-paikanninta, jotta voitaisiin valvoa DVD-sisältöjen käyttöä, mutta idea oli liian kallis. Ihan kuin Hacker Files-sarjakuvassa. :-P

Teollisuuden hulvattomat sensurointitoistimet

Siinä Lasica on mielestäni oikeassa, että amerikkalaisen kotikäyttäjän kannalta tilanne alkaa mennä vaikeaksi, kun esm omaan synttärivideoonsa ei voi lisätä pätkää kaupasta ostetusta kaupallisesta tuotteesta eikä videokamerasta saa edees kopioitua varsinaista synttäritallennetta.

Samaan aikaan monilla alkaa olla arkiset perusvalmiudet remiksata ja mashupata niin kuvaa, ääntä, videota kuin musiikkia. Toisaalta teosten omistajat omistavat - nih - teokset ja niillä on oikeus päättää saako synttärivideossa tai saarnan tehosteena käyttää pätkiä 100 miljoonan dollarin elokuvasta vai ei.

Lasica päätyy kymmenkohtaiseen ehdotukseen, miten kuilua voisi kaventaa, toisaalta tekijänoikeusteollisuuden (sekä tekijöiden) etujen turvaamiseksi ja toisaalta Creative Commonsin kaltaisesti audiovisuaalisen miksausmateriaalin reiluun ja vapaaseen saatavuuteen.

Huomioiden Lasican tausta, teoksen sisältö, teesien esittäminen maksullisessa paperikirjassa ja sen sellaisia asioita, niin Darknetin ehdotuslista ei ole mikään Cluetrain manifesto tai Lex Lutherin naula-avaus. Esimerkiksi EFF työstää näitä teemoja tosissaan.

Rajoittunut tarkastelukulma

Darknetin reiluja miinuksia on tantereen tarkastelu vain USA:n maaperällä, vaikka hän toteeakin esimerkiksi piraattirinkien olevan globaaleja.

J. D. Lasica osui sikäli hyvään saumaan, että vuonna 2006 hänen teoksensa ja teesinsä olisi mennyt täysin uusiksi eurooppalaisen piraattipuolue-liikkeen myötä.

Teos on ihan jees aiheeseen perehtymättömälle ja kattava yhteenveto aiheesta, mutta valistuneelle uutistarjonnan seuraajalle kirjan pääasiallinen anti on mielenkiintoiset detaljit ja esimerkit.

KARI A. HINTIKKA

matrixxin kommentit-toiminnon kautta kolahti viime päivinä spämmi-invaasio .cn-domaineista. 72 000 spämmiä siivottu, mutta loppua ei näy. Ilmeisesti spämmääjät ovat keksineet kiinalaiset domainit tai sitten tämä lienee vastaisku kapitalismille. :-i

Joka tapauksessa pitää alkaa väsätä php-pohjaista spämmi-filtteriä, kuten yksinkertaisen laskutoimituksen antaminen. Kuvakirjainten naputtelu ei nappaa.

Sinänsä spämmit ovat älyllisiä haasteita - miten löytää optimaalinen suodatus. Muuta .cn-spämmiä näyttää yksittäinkin tulevan 6612 kpl. Yhdistettynä spämmit jo levytilaa, aiheuttaa serverin kuukausivuokran ja tietokannan hajoamisia sekä turhaa duunia.

Isoin ongelma on, että blogin julkaisujärjestelmä b2evolutionin alkaa kaatua tappaessaan 6612 spämmiä. b2evon filtteri ei suostu suodattamaan esm koko .cn-avaruutta vaan minimissään 5 merkkiä, kuten 'a.cn/' joten aakkoset on ladattava filtterrin yksi kerrallaan.

Spämmit ja 419-nigerialaishuijaukset olivat kivoja siihen asti, kun niihin pystyi reagoimaan älyllisesti.

Uutisia lähipäivinä, kunhan filtteröinnin saa edes jotenkin kuntoon.

Irakin hallitukselle on lahjoitettu biometrista tunnistusjärjestelmää. USA:n armeijan edustaja kertoo sen olevan "valtaisa menestys".

Järjestelmä ajaa sormenjäljet ja retinaskannauksen International Zonella Baghdadissa ja tallessa on jo 350 000 patteria sormenjälkiä, valokuvia ja retinoita. Kala kasvaa 4 - 5 000 otteen viikkovauhtia.

Järjestelmä on kytketty USA:n puolustusministeriön Biometric Fusion Centeriin Clarksburgissa Länsi-Virginiassa.

Ei liene pelkkää arvailua, että kala ei jää välttämättä vain Irakin viranomaisten käyttöön vaan saattaa hulahtaa USA:n raja-asemien käyttöönkin. Sinänsä mainio pehmeän sodankäynnin muoto.

Ainoa epäilyksen siemen on vain siinä, että tähän mennessä USA on hukannut Irakissa muun muassa 10 miljardia USD käteisenä sekä reilusti yli 200 000 kalashnikovia.

Kun USA hukkaa vaikkapa 10 000 kappaletta biometrisesti varmistettua henkilöllisyyttä niin nykyisissä turvatoimissa on globaalia miettimistä. Eräässä mielessä biotunnisteista katoaa hieman koko idea, jos maailmalla liikkuu tuhansia USA:n varmentamia väärennösihmisiä.

Kuva: www.technologynewsdaily.com

On tätä odotettukin. Siitä lähtien kun Meksikoa alettiin pitää liian kalliina ulkoistusalueena, matrixxin toimituksessa on lyöty vetoa kilpailevien taloustoimittajien kanssa, milloin Aasia muuttuu liian tyyriiksi ja ulkoistajat alkavat siirtyä Afrikkaan.

Uutisen saapumista on seurattu vuosia ja kaikista maailman välineistä juuri suomalainen Tietokone valaisee asiaa matrixxille. Liekö matrixxin uutislähteiden kapea-alaisuutta, mutta propsit Tietokoneelle ja Ari Karkimolle.

"Ugandaan ollaan rakentamassa it-keskusta, joka haastaisi muun muassa Intian ja Kiinan ulkoistusmarkkinoilla. Tuotteita ja palveluita kaavaillaan myytävän maailmalle 200 miljoonan dollarin arvosta vuodessa. Työntekijöiden määräksi arvioidaan 12 000 henkeä. Hankkeen taustalla rahoittajana on brittiläinen kansainyhteisö."

matrixxin mielestä luvut ovat reilusti alakanttiin ja molempiin voisi laittaa kaksi 00:aa lisää. Jos pisnes innoittaa, niin nyt kirmaten ostamaan tonttimaata ympäri Afrikkaa.

Mielenkiintoinen sivujuonne on, miten Afrikan aikoinaan täysin kolonialisoineet eurooppalaismaat käyttäytyvät? Alkavatko ne esittää jotain takautuvia vaateita vai lämmittävätkö suhteitaan aiemmin tukemiinsa diktatuureihin?

Afrikka on sikäli mielenkiintoinen nouseva talousalue, että monesta maasta uupuu tyystin perinteinen teleinfra. Ne maat, missä on esimerkiksi puhelinlinjoja, kärsivät - olematta mitenkään rasistinen - kroonisesti kaiken irtaimen katoamisesta.

Infran puute mahdollistaa toisaalta luovat mobiili- ja satelliittikokeilut laajassa skaalassa. nyt vain sijoittamaan hetimiten sijoitusrahastoihin, jotka ovat jo oivaltaneet Afrikan potentiaalin.

Vaatesuunnittelu on elänyt virkeitä aikoja muutaman vuoden, kun vihdoin ne jotka ovat eläneet koko ikänsä modernin teknologian ympärillä, pääsevät suunnittelemaan.

BBC tarjoaa hyvän koosteen Siggraph 2007:n näyttelystä tulevaisuuden muodit.

Aiemmin vaate oli yksinkertainen objekti. Se joko oli päällä tai ei, mutta vastasi alkuperäistä tarkoitustaan.

Siggraphin trendinä oli, että vaatteet eivät tee enää sitä mihin ne on ajateltu.

Andrew Schneiderin bikinit lataavat iPodia, mutta niillä ei voi mennä uimaan.

Vuoden 1994 jälkeen kyberseksiasut ovat edenneet harppauksen. Jenny Chowduryin uudet alusvaatteet ovat tarkoitettu niille, jotka eivät halua riisua niitä, vaan kosketella toisiaan alusvaatteiden padien välityksellä.

Joo Yung Paekin pumpattavasssa hameessa on kaksi kenkää, joita painamalla hameen alle kävellessä pumppautuu ilmaa. Kun hame on täynnä, niin voikin lopettaa kävelemisen.

Tasapuolisuuden nimissä on todettava, että SIGGRAPH on tarkoitettu niin audiovisuaalisille tieteellisille saavutuksille kuin kekseliäälle viihteelle, joka toimii teknisesti.

matrixxin toimituksessa on oltu pitkään ja syvästi huolissaan, kun on väitetty, ettei uusia muoteja enää tulee vaan on kierrätettävä vanhaa. Viime vuodet ovat vakuuttaneet, että parinkymmenen vuoden päästä ihmiset ihmettelevät, miten ovat voineetkin pukeutua noin älyttömästi vielä 1900-luvulla.

matrixxin aiemmat asu- ja muotiuutiset tästä.

bbc.co.uk

New Scientistin uutisointi pöllyttää kirjaimellisesti vanhakantaisia käsityksiä koukkaavista tappajakasveista ja 3-silmäisistä humanoideista universumimme ulkopuolella. Tarkempaa statementia ilmaantuu New Journal of Physicsissa.

Gregor Morfill työskentelee Max Planck Instituutin Extraterrestrial Physicsissa Garchingissa Saksassa. Kollegoineen hän on rakentanut tietokonesimulaation mallintaakseen mitä tapahtuu pölylle ionisoidun kaasun tai plasman ympäröimänä.

*Simulaation* mukaan sähköisesti latautunut pöly voi(si) organisoitua DNA:n kaltaisiksi kaksoiskierteiksi, jotka käyttäytyvät monin tavoin kuten elävät organismit toistaen ja välittäen informaatiota.

Pölyspiraalit vieläpä hotkivat - tietyssä mielessä - tuoresta plasmaa selviytyäkseen ja kasvaakseen sekä ehkä kilpailevat toistensa kanssa. Koodinlevityskyvyn myötä ne saattaisivat myös kehittyä monimuotoisemmiksi struktuureiksi. Toisaalta Morfill itsekin korostaa, että kyseessä ei ole vielä mitään 'elämää' vaan plasmakristallin erityismuoto. Ja sekin simuna.

Onneksi tämä on vielä simulaatiota eikä perinteistä alien-kuvastoa uhkaa vielä mikään. Esimerkiksi astrobiologi Chris McKay NASA's Ames Research Centeristä pitää simua mielenkiintoisena, mutta.

- Joidenkin mielestä elämä on itseorganisoituva järjestelmä, McKay huomauttaa, mutta niin voidaan sanoa esimerkiksi hurrikaanista. Tässä on päästy sinänsä pidemmälle. [Pölyorganismi] on mielenkiintoinen, mutta valitettavasti vasta teoreettinen.

Jotkut kuitenkin pitävät mahdollisena, että aurinkokunnassamme voisi olla tällaisia entiteettejä, erityisesti paikoissa, joissa pienet materiaalijyväset ovat plasman ympäröimiä, kuten Saturnuksen ja Uranuksen renkaissa.

Toivottavasti kokeilut eivät johda ufojen kaltaiseen massahysteriaan pöllypilvien abduktoimista kansalaisista. Tai ehkä 1960-luvun USA:ssa johtikin, mutta se vain salattiin meiltä.

Woodstock-arkistot auki! ;-P

Kuva: www.newscientist.com

Kuluttajilla on lähivuosina mietittävää itse televisio-laitetta katsottaessa. Kannattaisiko sitä uusia HDTV:ksi ja heittää nykyiset dtv-boksit mjonkkaan? Vai hypätä suoraan teknologiaan, jota ei tosin saa edes hyllyltä eikä sitä lähetetä vielä televisiosta?

Suomen lankaliittymien aikainen digi-tv-tekniikka korvautuu ennemmin tai myöhemmin HTDV-tekniikalla, jota jollakin suomalaisellakin maksukanavalla saa jo näkyviin sopivalla televisiolla.

Tuoreimmassa visuaalisessa pyhiinvaelluskohteessa SIGGRAPH esitellään HDR:n (High-Dynamic Range) haasteita ja edistystä.

Esimerkiksi Plaza.fin mainio artikkeli kuvineen vuodelta 2006 esittelee HDR:n perusidean: realistiseen renderöintiin tarvitaan arvoja sekä mustan että valkoisen eli näköalueen ulkopuolelta.

MIT Technology Review kuitenkin kertoo, että töllövalmistajat, kuten Phillips ja Samsung, ovat jo alkaneet esitellä prototyyppejä messuilla ja HDR etenee tutkimuslaitoksissa.

Karkeata mielikuvaa HDR:n tasosta saa vaikkapa flickrin HDR-ryhmän kuvista.

HDR antaa muikeaa esimakua tulevaisuudesta. Jos uutta teknologiaa kehitetään liian hitaasti, niin se yksinkertaisesti ehkä vain hypätään yli. Tämä kuitenkin tuottaa kovasti riskejä perinteiselle materiaan pohjautuville markkinoille.

Jotta uusi härpätin saataisiin myytyä, se tietty tarvitsee jaeltavaa sisältöä, jota aletaan jakaa, kun etc.

Televisiosta saattaa kehittyä viimeiden dino ja rajalinja kookkaiden materiaalisten sisältölaitteiden muuttumisesta enemmän tai vähemmän virtuaaliseksi. Mikä on jo pitkälti kohdannut muun muassa miksauspöytiä, syntetisaattoreita, ääni- ja videosoittimia, niiden editointilaitteita etc.

Kun moderni suomalainen digi-tv-päivä lopullisesti alkaa 1.9.2007, olisi mukava nähdä paneelikeskustelu - luonnollisesti televisiossa - millainen tiekartta Suomella on television suhteen tästä eteenpäin.

Kuva: www.flickr.com / r.vangeenhuizen

matrixx on kokeillut siirtyä mobiilibloggaamiseen E90-kommun myötä, mutta kuten uutisten vähäisestä määrästä voi havaita, kokeilut eivät ole järin onnistuneet. Teknisesti onnistuu, mutta niin hähmäisesti, että useampi uutinen on jäänyt julkaisematta. Ehkä m2-uutisen taitto on liian monimutkainen tai sitten b2evo-julkaisujärjestelmässä olisi kehittämistä. Tai sekä-että.

Joka tapauksessa ulkoisten www-linkkien, nettikuvien tallentaminen ja skaalaaminen 200 pxl:ksi sekä siirtäminen ja koostaminen on luokattoman työlästä perussoftilla ja sopivien työkalujen etsintä jatkuu. Läppärillä siis jatketaan, jotta blogissa olisi jotain luettavaakin joskus.

Mutta asiaan. HS:n toimittaja Pekka Mykkänen on nyt tyytyväinen synteettisen Viitasaaren omistaja Weblo-palvelussa. Sitä voi luonnehtia aidon rahan verkko-Monopoliksi, jossa voi ostaa luottokortilla ja paikkoja ja taajamia ympäri maailman.

Suosituimpien kohteiden hinnat Weblossa ovat jo kymmeniä tuhansia dollareita, kuten Virtuaali-Kalifornia (53 000 usd) ja Texas (yli 23 000 usd). Voimarahapelissä ei ole välttämättä mitään järkeä, mutta osallistujat luottanevat siihen, että massaa saapuu ja sillä voi myöhemmin rahastaa.

Tätä voi kutsua jo aidoksi virtuaalitaloudeksi. MMORPG:eissa ja Second Lifessa ihmiset ostavat sentään synteettistä tavaraa, tilaa, hahmoja ja rakennuksia - nyt myydään puhtaasti paikkojen nimiä.

Paikan ostaja pääsee Weblossa automaattisesti ylipormestariksi ja Pekka Mykkänenkin on ehtinyt pitää sykähdyttävän puheen kuntalaisilleen.

Mykkänen kertoo ostaneensa Weblossa myös Yhdysvaltain elokuvayhdistys MPAA:n 30 dollarilla. Viitasaari ei välttämättä ala heti perätä tekijänoikeuksiaan, mutta jotenkin olettaisi, että MPOAA ei ilahdu.

Paitsi osallistumistalouden ylikuumeneminen, niin herää kysymys kuinka pitkälle tekijänoikeuksissa vielä joudutaan? Onko esimerkiksi Viitasaarella tai kuntalaisilla itsellään tekijänoikeus Viitasaareen?

Uusi ylipormestari esittelee pieteetillä Viitasaarta Weblossa, mutta entä jos se katsotaan vaikkapa imagoa loukkaavaksi tai vain vaaditaan nimi omaan käyttöön?

Lue myös matrixx2.01:n kesäkuun 2007 uutisointi, miten käräjöinti ulottuu vähitellen virtuaaliympäristöihinkin.

Kuva: www.weblo.com

Mashup-kolumnista (07/04) on tullut sen verran kyselyjä, että jatketaan henkilökohtaisista mashupeista tai oikeastaan fiideistä eli syötevirtojen hyödyntämisestä.

Esimerkistä käy digimediasta bloggaava Tuija Aalto ja Tuhat sanaa. Blogista näkyy muun muassa Tuijan kuvia Flickristä, www-kirjanmerkkejä del.icio.usista ja mitä kipaleita hän kuuntelee. Kaikki nämä eri www-palveluiden fiidit voidaan liittää omaan blogiin tai muualle kopioimalla pari riviä koodia näistä palveluista.

Toisaalta näen Jaikulla ja Twitterillä mitä tuttavat puuhaavat ja missä. On tietysti hyvä kysymys, pitääkö ihmiskunnan saada tietää, onko joku juuri nyt menossa kauppaan?

Mutta jotain uutta on vireillä fiidien myötä.

"Piip-piip, olen olemassa"

HS:n Miska Rantanen kirjoitti taannoin Jaikusta metkalla otsikolla: "Piip-piip, olen olemassa".

Twitter ja suomalainen Jaiku ovat mobiilin ja www:n hybridipalveluja. Käyttäjät voivat ilmoitella 140 merkillä missä sijaitsevat, mitä puuhaavat jne. Ilmoituksia voi tehdä myös maksutta www:ssä.

Jaiku on joidenkin mielestä mikroblogi elämänkerralle, jolla ihmiset tavoittelevat huomiota. Entä sitten?

Jos joku jaksaa tahkota smässiä ja maksaa operaattorille siitä, että kertoo lukevansa kirjaa rannassa, niin mikäs siinä. On hölmömpiäkin tapoja viettää aikaansa kuin lukea kirjaa ja kertoa siitä muille.

Jotkut pitävät Twitteriä ja Jaikua päättömänä. Miksi tärvätä omien ja muiden aikaa ilmoittelemalla itsestään? Olen voimallisesti eri mieltä ja suosittelen tutustumista.

Molemmat palvelut tarjoavat esimerkiksi rivin koodia, jonka voi laittaa netissä minne tahansa. Olen laittanut ne www-sivuilleni, josta ihmiset näkevät, olenko tavoitettavissa, matkoilla tai vaikkapa junassa, missä känny ei edelleenkään oikein toimi.

Vielä kun GMailista saisi vastaavan fiidin, olenko online, niin tilanne olisi aika mainio. Oleellista tässä on, että elinolosuhteitaan ei tarvitse kirjailla tai smässäillä joka paikkaan vaan kertaalleen tehty toiminto voidaan hyödyntää ja monistaa.

Tuttavani jäi Lahdentien ruuhkaan, jaikuili ja esitteli tilannetta kännykuvin. Tästä esimerkistä on huomautettu, että erityisesti rosvot ilahtuvat, jos tietävät että asukas ei pääse kotiinsa moneen tuntiin. Totta sinänsä, mutta kotona voi olla lukot kunnossa, siellä ei ole mitään ryöstettävää tai rosvot voivat piipahtaa muulloinkin.

Kohti metatodellisuutta

'Hyödyttömyydestä' huolimatta jotkut ovat kuitenkin jo mikrobloganneet Jaikuun seminaareista samaan aikaan kun puhuja puhuu.

Syntyy vinkeä metatodellisuus, kun ihmiset kommentoivat puhujaa netissä - ja netitse seminaaritilassa - puheen edetessä. Niinikään muut kuulijat voivat kommentoida mikroblogia, joko seminaarista tai sen ulkopuolelta.

Amerikkalassa on yleistynyt tapa kuvata seminaaripuhujan mielenkiintoinen slide ja lähettää se saman tien kollegoille. Perinteisesti puhuja on puhunut ja journalisti on tehnyt siitä koosteen seuraavan päivän lehteen.

Nyt ollaan tilanteessa, jossa esimerkiksi seminaariin osallistumaton henkilö voi esittää kysymyksen tai kommentin mikrobloggaajalle, joka esittää sen puhujalle.

Tämä muistuttaa hieman tilannetta, kun Wici Wickströmin kanssa avustimme kehotaiteilija Stelarcia nettiperformanssissa 1990-luvun puolivälissä. Muutaman muun etäpisteen kanssa ohjasimme Stelarcin liikkeitä. Fyysisesti hän sijaitsi Damissa, mutta hän oli rakentanut softan, joka vaikutti häneen muskulaarisesti hieman sätkynuken tavoin.

Kokeilu oli mielenkiintoinen, mutta itse kiinnitin huomiota Taideteollisen korkeakoulun tiloista lähtevään videofiidiin. Se näkyi Stelarcin esiintymistilassa, josta näimme itsemme, josta taas näkyi Stelarcin tila jne.

Jotkut meistä ovat siirtymässä aidosti hieman aikojen ja paikkojen rajoitusten ohi. Voimme ikäänkuin olla tietoisempia laajemmasta osasta materiaalista todellisuutta kuin aiemmin.

Tulevaisuutta eletään ennakkoon

Del.icio.usissa voin jakaa tekemäni nettikirjanmerkit. Ehkä pikku juttu, mutta kun voin seurata otsikkosyötteenä www-selaimessa joidenkin tuttujen merkintöjä, niin netti alkaa kutistua.

Näen yhdellä vilkaisulla mitä muut ovat löytäneet netistä ja vastaavasti he näkevät oman saaliini. Tämä on uudenlaista minijoukkoälyä.

Joukkoälyjen klassikko Digg.comin idea on, että jokainen voi äänestää netin mielenkiintoisimpia sisältöjä ja eniten ääniä saaneet nostetaan Diggin avausnäkymään. Idea on mainio, mutta kun suuri massa päättää, niin seasta seuloutuu usein aika populaaria, vaikkakin sinänsä kuranttia tavaraa.

Ammatillisesti katsoen on rutkasti hyödyllisempää seurata yksittäisen asiantuntijan www-kirjanmerkkejä keinoelämästä, biohakkeroinnista tai osallistumistaloudesta. Hienoa on, että vaikka tuttavani työskentelevät paikoitellen kilpailevissakin organisaatiossa, niin saalis eli www-linkit jaetaan. Jokainen hyödyntää niitä sitten miten parhaaksi näkee.

Iso kuhina on käynyt Twittervisionin ja Flickrvisionin ympärillä. Twitterit ja uudet kuvat ilmaantuvat ajantasaisesti Google Mapsin päälle. Niillä voi seurata ajantasaisesti, mitä ihmisille tapahtuu.

Totaalista ajanhukkaa? Katsotaan, kun sattuu jotain isompaa laajalla alueelle.

Mihin tämä reaaliaikaisuus sitten johtaa? Ainakin ne jotka hyödyntävät nettiä ja sen mahdollisuuksia, pärjäävät paremmin elannon hankinnan näkökulmasta. He saavat kalaa muita aiemmin.

Erityisen mielenkiintoista olisi, jos ihmiset alkaisivat Jaikussa ja Twitterissä korostaa sitä, mitä he *aikovat* tehdä. Näin muodostuisi itseohjautuvaa todellisuutta, jota ei ole vielä eletty, mutta olisi todennäköistä.

Tulevaisuutta, jota eletään jo nykyisyydessä. Perinteisesti oletettua tulevaisuutta on hähmötetty kymmenen vuoden aikajänteellä. Nyt alamme olla tilanteessa, jossa scifi-kirjallisuuden ideat paralleeli-, meta- tai multitodellisuudesta eivät olekaan enää aivan lippiksestä.

KARI A. HINTIKKA

matrixxissakin huhtikuussa 2007 uutisoitu Metaverse Roadmap on nyt saanut ensimmäisen raponsa nettiin netistä.

Kyseessä on laaja vapaamuotoinen konsortio, joka haluaa edistää kolmiulotteisen netin ha synteettisen arjen nopeutumista. Itse metaverse perustuu Neal Stephensonin Snow Crash-romaanin termiin.

Roadmapin 23-sivuista tiivistelmää on ehditty kiitellä jo viljalti. Sen saa www-näkyminä tästä ja pdf:nä tästä.

Johdatteleva tiivistelmä

Tiivistelmä on sinänsä erittäin hyvä, mutta saattaa antaa tyystin väärän kuvan koko hankkeesta. Tiivistelmässä nimittäin käydään läpi Roadmapin tunnistama nelikenttä (kuvassa), joka jakaa orastavan metaversen neljään teknologiseen suuntaukseen: virtuaalimaailmat, peilimaailmat (todelliset simulaatiot), vahvistettu (augmented) todellisuus sekä lokielämä (lifelogging).

Nelikenttäjaottelu on oikein mainio, mutta paatuneelle metaversistille se on oikeastaan pelkän tiivistelmän ainoa anti lopun muutaman tilaston lisäksi.

Sen sijaan jos lukija ei syö aamiaiseksi RFID-tägejä ja katsele samalla GIS-kuvia HUD-näytöltä ja lykkää edelleen käyntiään Second Lifessa, niin tiivistelmä on erittäin hyvä kooste lähivuosina hähmöttävistä remix- ja mashup-todellisuuksista ja näistä neljästä kehityssuunnasta runsaine esimerkkeineen ja kuvituksineen.

Komiteatulevaisuutta?

Järeämpää rouskuteltavaa kaipaavalle itse Roadmap tarjoaa paljon kalaa (tosin vain html-muodossa) niin mahdollisesta vuodesta 2016 kuin varsinaisia ehdotuksia siitä, miten sinne päästäisiin.

Metaverse Roadmap on hyvällä asialla, mutta jotenkin komiteatulevaisuus ei vain napsi. Osasyy on varmaan siinä, että 1990-luvun puolivälissä ensimmäinen universaali kolumiulotteinen kuvauskieli VRML sai aluksi lentävän lähdön ja poiki ensimmäisen nettihypen riskisijoittajien kaataessa dollareita VRML-päätesovelluksia valmistaville startupeille.

VRML 2.0:sta isot yhtiöt, Sony ja Microsoft käpälät ojossa, alkoivat huhkia standardia, joka lopulta repesi niin moneen murteeseen, että perus-VRML ei enää ollut yhteensopivaa eri clienteissa. Mikä se sellainen metaverse on, joka pitää koodata joka sovellukselle erikseen?

Kokonaisuus tietty hämmensi peruskuluttajaa, eikä 3D ympäristöjen ihanuuksien ilosanomaa osattu levittää. Toisin on nyt, kun media kertoo että Second Lifessa saa harjoittaa vapaasti synteettistä seksiä. Se on hyvä ja konkreettinen ilosanoma se. Ainakin käyttäjämäärien näkökulmasta.

VRML-krapulaa kesti lähes kymmenen vuotta, mutta onneksi 3D verkkopelit pitivät kehitystä yllä, jotta esimerkiksi Second Life sai kasvualustaa. Itse netti syntyi mietintönä DARPA:ssa, mutta jos netin yksittäisiä sovelluksia tai palveluita tarkastelee, niin aika monen taustalla on yhdet tai muutamat aivot.

Kaikesta huolimatta Metaverse Roadmap-hankkeeseen kannattaa tutustua. Vuotta 2016 skenaroidaan monipuolisesti laajan asiantuntijakirjon voimin.

Ehkäpä Roadmap-koalitio luottaa Verne- ja Gibson-efektiin. Kun joku visioi tulevaisuutta riittävän virkeästi, niin muut innostuvat siitä ja yrittävät alkaa osaltaan toteuttaa sitä, ja näin mahdollinen tulevaisuus muuttuu oletettavaksi tulevaisuudeksi.

Kuva: www.metaverseroadmap.org

matrixxin toimituksen tietoon on saatettu inhimillisiä kärsimysnäytelmiä, kun viestinilmoituspupu Nabaztag tai Sonyn Aibo-robolemmikki on mennyt rikki.

Nabaztag on valitettavasti hyllytavaraa, mutta Sonylla homma on hoidettu aina tyylikkäästi. Loukkaantunut Aibo on saanut henkilökohtaista hoivaa erikoiskuljetuslaatikosta alkaen. Nyt Philips on kuitenkin tarjoamassa vieläkin koukuttavampaa animointia eli elottoman inhimillistämistä.

MIT Technology Review kertoo hollantilaisista tutkijoista, jotka ovat tilanneet Philipsilta iCat-kissarobon. Tutkijat uskovat, että kun ihmisen päätöksentekoon lisätään tunnerekisteri, vaikka robon tuottamana, niin oivalletaan lisää luontevammasta kanssakäymisestä ihmisen ja robon välillä.

- Emme usko, että tietokoneilla voisi olla tunteita, mutta tunteilla on kuitenkin selkeä rooli ihmisen käytännön järkeilyssä, kertoo keinoälytutkija Mehdi Dastani Utrecht Universitysta.

Kun älykkäisiin agentteihin implementoidaan samankaltaisia tunteita kuin ihmisellä, niin hollantilaistutkijat toivovat robojen emuloivan paremmin ihmisenkaltaista järkeilyä.

iCat-robokatti muodostaa kasvoillaan tunnetiloja käyttäen kulmakarvojaan, silmäluomiaan, suutaan ja päänasentoa. Aluksi tarjolla on 22 tunnetta, kuten viha, toivo, tyytyväisyys, pelko ja ilo.

Oleellista ei ole, voiko lihakissalla olla näitä tunteita vaan yhtä hyvin ne voisivat olla vaikka bonzaipuurobolla. Ihmisen reptiilikerroksessa on ilmeisestikin jokin rekisteri, joka reagoi vaistomaisesti tunteella.

Esimerkiksi TaiKin Medialabin Mac-koneiden työpöydälle asennettiin 1990-luvun puolivälissä tyhmähkö koira-agentti, jota huippuoppilaat kiusasivat esimerkiksi viemällä siltä jatkuvasti synteettisen luun, jota se oli juuri haukkaamassa. Kiusaamisen jälkeen opiskelijoille tuli paha mieli pitkäksi aikaa. Loogista? Ei, mutta juuri siitä ei ole kyse.

Hollantilaistutkijoilla on kuitenkin taustalla paljon järkeä ja loogista ajattelua. Jos iCat pitää oletettavana, että se voi ratkaista annetun tehtävän, se voi kokea ja ilmaista toivoa. Vastaavasti jos annetun tavoitteen saavuttaminen alkaa vaikuttaa epätodennäköiseltä, niin se voi viestiä pelkoa jne.

Ilmeet ja eleet ovat äärimmäisen nopea viestintämuoto, joita ei ole vielä järin tutkittu käytettävyyden ja käyttöliittymien näkökulmasta. Vielä kun iCatiin saisi träkkerin, joka tunnistaisi ihmisen kasvojenilmeen, niin oltaisiin jo kohtuullisen pitkällä nonverbaalisessa ja erittäin tehokkaassa vuorovaikutuksessa.

Esimerkiksi autoillessa olisi eri kätevää ilmehtiä tuulilasin sisäpinnan kanssa, jos alkaa tuntua siltä, että navigaattorin gsp on tipahtanut langalta. Navigaattori sitten päättelisi ilmeestä, olisiko aika yrittää etsiä uutta reittiä.

Jos Philips saa iCatin kodinkonelinjalle, niin suosio on taattu.

Kuva: www.philips.com

Netin fiidejä eli rss-syötteitä ja niiden mahdollista merkitystä on tarkasteltu ahkerasti koko kesä mm. Jaikussa (vrt. Kari A. Hintikan MikroBitti-kolumni mash-upeista 07/04).

Yhteisösuodatin Digg.comin labraosasto antaa suuntaviivoja fiidien visuaalisesta puolen ja hallinnan tulevaisuudesta. Diggin idea on hieman del.icio.usin tapaan, että jokainen voi ilmoittaa kiintoisasta urlista netissä, mutta Digg myös painottaa suosituimpia löytöjä.

Kun fiidiä alkaa valua valtoimenaan tai halutaan lisäkalaa, kuten stasseja, niin enää ei välttämättä pelkkä merkkiaisti riitä vaan tarvitaan myös visuaalista hahmotusta.

Uusia käyttöliittymiä kokeillaan jatkuvasti, Diggin kokeilut ovat kuitenkin siksi kiinnostavia, että palvelua käyttää aika massa, ja kokeilut ovat ajantasaisia so. reaaliaikaisia.

Digg itse asiassa kokeilee joukkoälyn ajantasaista visualisointia. Pilottina tarjoillaan neljää hahmotusta.

Digg Arc näyttää urlit otsikoineen renkaan ympärillä. Se jäljittää käyttäjiä sitä mukaa kun he diggraavat urleja. Mitä mehevämpi löytö sitä pulskempi kaari.

Digg BigSpy pudottelee uutta kalaa näkymän yläreunasta. Mitä isompi fontti sitä suositumpi kaivaus. Ensivaikutelma on epätoimiva.

Digg Stack on virkeä konsepti. Se näyttää 100 otsikkoa ja niitä vastaavan horisontaalisen pinkan. Ylhäältä putoilee käyttäjien nimiä ja yksittäinen pino so. otsikko kasvaa sen mukaan mitä kukin on digannut.

Digg Swarm edustaakin sitten jo muikeaa parviälyä. Otsikot näytetään palluroina, joiden ympärillä diggaajat parveilevat. Mitä isompi ympyrä, sitä suositumpaa kalaa.

Parveilemalla Digg labsin käyttöliittymissä löytyi myös oheinen kuva: hylätty teemapuisto Japanissa. Karua katsottavaa Gulliverin ystäville.

Kuva: blog.sixwise.com

Kone käyntiin taas. Lähiviikkoina tyrkyllä muun muassa arviot J. D. Lasican Darknetista, Malcolm Gladwellin The Tipping Pointista ja 24:n kuudennesta tuotantokaudesta.