matrixx2.01

Juuri kun ihmiskunta on toipunut Web 2.0:sta, niin sosiaalisen median ja pitkän hännän kuhinasta on nousemassa esiin uusi ja monipuolinen kehityssuunta.

Kirjoitin mashupeista taannoin hieman (MB05/12), mutta nyt ne ovat nousemassa valtavirtaan Yahoo Pipesin myötä ja blogistit hehkuttavat.

Mashupille ei ole vielä vakiintunutta suomennosta, mutta se ei mitenkään vähennä idean arvoa. Se on esivaihe netin seuraavalle harppaukselle datan käsittelyssä, uudelleen yhdistelyssä ja uusien palvelujen luomisessa.

Datan remiksausta

Mashupin perusidea on yhdistää dataa yhdestä tai useammasta lähteestä ja ajaa se uuteen ympäristöön, kuten vaikkapa Google Mapsin kartta-käyttöliittymään. Esimerkiksi Kumiankka.netin Tuoreimmat hälytykset Suomessa-mashup näyttää ajantasaisesti erityyppiset hälytykset Suomen kartalla.

Alan guru Esa Ojala on todennut mashupin suoraksi käännökseksi 'survosta' tai 'muusausta' Virtuaaliset nuppineulat-blogissaan. Hänen mukaansa kumpikin ovat "vaikeasti myytäviä tuotteita keittiön ulkopuolella". Niinpä Esa päätyy käännökseen 'fuusaus', joka kuulostaa etevältä.

Lähitulevaisuuden mahdollisuuksia valottaa Dartmaps-palvelu, joka näyttää niinikään ajantasaisesti kartalta, missä kohden Dublinin DART-lähijunat liikkuvat. Miksi värjötellä pysäkillä pakkasessa, kun voi seurata kulkuneuvon saapumista netissä?

Adrian Holovatyn voidaan katsoa aloittaneen mashup-kulttuurin. Hän oli paikallislehden palveluksessa ja ohjelmoi ChicagoCrime.orgin. Siinä käyttäjä näkee Google Mapsin visuaalisen kartan avulla nopeasti, missä päin Chicagoa on tapahtunut minkäkinlaisia rikoksia.

ChicagoCrime.orgin uskotaan innoittaneen ensin Googlea, ja sitten monia muitakin, tarjoamaan Web API-rajapintaa, jonka päälle mashup ohjelmoidaan. Web API:a tarjosi tätä kirjoitettaessa 388 www-palvelua.

Suomalaisten mashupit ovat yleistyneet valitettavan hitaasti. Yhtenä syynä pidetään sitä, että sopivassa muodossa olevaa dataa ei juuri ole saatavilla.

Esimerkiksi pdf-muotoisia juna-aikatauluja on hankala lukea koneellisesti. Ohjelmoijat kaipaavatkin erityisesti julkisen sektorin dataa saatavaksi xml-muodossa. Kun puhutaan kilpailukyvystä, niin julkishallinto voisikin päästää vapaaksi ainakin osan datastaan innokkaille ohjelmoijille.

Yhteisölliset matkaoppaat

Toisen ulottuvuuden mashupeille tarjoaa käyttäjien mahdollisuus kommentoida dataa. Karttaan voidaan ajaa vaikkapa paikkatiedon perusteella hotellit, kylpylät, ravintolat tai luonnonpuistot ja käyttäjät voivat kertoa niistä kokemuksiaan ja käsityksiään.

Monissa tilanteissa karttakäyttöliittymä on huomattavasti tehokkaampi ja selkeämpi tapa, kuin esimerkiksi jahdata kommentteja foorumeista. Olen itse ollut esimerkiksi Virtual Tourist-palvelun (VT) jäsen kymmenen vuotta.

VT:n vinkit ovat kullanarvoisia jokaisessa matkakohteessa. Mutta esimerkiksi hyvä ravintola Bangkokin Sukhumvit Soi 23:n sivukadulla on armottoman vaikea hahmotettava perinteisestä kartasta. Maporaman kaltaiset, sinänsä kätevät www-karttapalvelut eivät paljoa auta asiassa, jos kiinnostaa, mitä muuta alueella on tarjolla.

Tyyppiesimerkki on hotellien ja ruokapisteiden jahtaaminen. Mashupin avulla voisi hahmottaa nopeasti ryppään tarjokkaita sopivalla hintatasolla ja suosituksilla. Jos yksi ei tärppää, on helppo siirtä seuraavaan.

Monen käyttäjän ja yhteisölliset mashupit ovat vasta alkutaipaleella. Alakulttuurit ja harrastusryhmät voisivat rakentaa itselleen globaaleja matkaoppaita.

Esimakua tulevaisuudesta tarjoaa Rateordate.com. Siinä algoritmi etsii ensin alueellisesti ja muilla kriteereillä toisilleen sopivia deitti-ilmoituksia. Palvelu näyttää potentiaalisia deittipareja käyttäjille, jotka saavat äänestää, miten hyvin pari heidän mielestään sopisi yhteen.

Kohti virtaavaa nettiä

Kolmas ulottuvuus on datan remiksaus omaan käyttöön. Varsinainen mashup-ohjelmointi perustuu JavaScript-kieleen eikä sovi vielä ihan kaikille.

Yahoo Pipes auttaa. Tuoreessa palvelussa mashup kootaan valikkoeditorilla ja graafisesti vuokaavioon. Kokeen perusteella tähän pystyy eläinkin.

Isoin rajoite Pipesissa omaan koodiin verrattuna on tällä hetkellä smäshäiltävä: Yahoon Haku ja Local, Fetch rss-pyydin, Google Base ja Flickr. Mutta nopeasti syntyneen Pipes-hakemiston perusteella niilläkin näemmä saa runsaasti ja yllättäviäkin yhdistelmiä.

Voisi olettaa, että Yahoo saa hamuttua palikoita runsaastikin. Mashupeista kiinnostuneille ohjelmoijille oikea osoite on Programmableweb.com.

Kokeilin erinäisiä vuosia sitten tehdä JavaScriptillä isolle ruudulle www-näkymän, joka haki dataa kymmenestä eri lähteestä uutisotsikoineen, säätietoineen jne. Touhussa ei kuitenkaan ollut varsinaista tolkkua, koska koodista olisi pitänyt parsata ylimääräinen www-näkymämuotoilu yms. palvelinskriptillä tilankäytön maksimoimiseksi.

Niin ikään personoitavia www-avausnäkymiä on ollut pitkään. Niiden ongelmana on kuitenkin rajoitetut fiidimahdollisuudet ja useimmissa voi räätälöidä vain USA:n tarjontaa. Mashupeilla voidaan filtteröidä datasta vain haluttu osa ja kierrättää tai yhdistellä sitä miten parhaaksi näkee.

Netti on luonteeltaan dynaaminen, virtaava ja ajantasainen. Www-selain tekee siitä kuitenkin staattisen ja eräajopohjaisen.

Tämä on yksi pääsyy, miksi mashupeja hehkutetaan. Ne tarjoavat yhden kehityspolun netin todellisen luonteen valjastamiseksi.

Samaa kehitystä tukevat OS X:n ja MS Vistan widgetit ja gadgetit ja muut härpättimet. Ne ovat kuitenkin rajoittuneet fyysiseen pc-laitteeseen ja jos käyttää useita koneita eri paikoissa, niin widgetejä saa asennella ahkeraan.

Oma lukunsa sitten on, että jos nettidataa striimaa joka piipusta 24 h, niin miten siitä malttaa päästää irti?

KARI A. HINTIKKA

Biohakkerismi yleistyy. Terminä se tarkoittaa aika samaa kuin 1950-60-lukujen MIT:sta käynnistynyt emohakkerismi ideologioineen. Kohteena tosin ovat muun muassa dna ja solut.

Biohakkerit kasvattavat ihmisihoa, kloonaavat kasveja, rakentavat biolaitteita solukomponenteista ja osa yrittää luoda synteettista elämää. Kun tutustuu Homebrew Computer Clubin toimintaan 1975-77 ja vertaa henkilökohtaisten tietokoneiden nykymerkitystä, niin on edetty aimo loikka.

Mitä orastava biohakkerismi voisi tarjota meille muutaman vuosikymmenen päästä?

Geenisekvensseri ja -syntetisaattori

Fysiikkaa pidettiin viime vuosisadan keskeisenä tieteenä. Nyt samaan rooliin ennakoidaan yleisesti biologiaa.

Fyysikko ja futuristi Freeman Dyson visioi talvella New Scientistissa kotioloista viidenkymmenen vuoden päästä.

Lapsia ei enää kiinnosta tietokone- tai konsolipelit vaan biopelit. Lapset rakentelevat uusia lemmikkieläinrotuja sekä kasveja.

Uudentyyppisiä eläimiä voitaisiin jalostaa hyötykäyttöön muille planeetoille. Voi olla, että Marsiin ei laskeudukaan ensimmäisenä ihmisjalka vaan jokin karvainen ja suomuinen joka elää heikolla hapella.

Edullisista bioharrastajan perusseteistä on alkanut näkyä merkkejä. Itse eksperimentoin aikoinaan kotikemistipakkauksella soosit kattoon kuumentamalla ja annostelemalla liikaa. Vastaisuudessa naapurit ehkä näkevät karkuunpäässeitä outoja otuksia.

Aivan samoin kuin kotitietokoneiden virittelyssä 1970-80-luvuilla, nyt ollaan tekemässä loikkaa biohakkeroinnin yleistymisessä.

Biohakkereiden määrää on rajoittanut laitteistojen ja aineistojen kalleus. Nyt molempia on alkanut saada nettimyynnistä parilla sadalla dollarilla. eBayssa on oma osastonsa käytetyille labratarvikkeille.

Netistä löytyy valmistusohjeita siinä missä pommeillekin. E. coli-bakteerista on hyvä aloittaa sen yksinkertaisuuden vuoksi.

Jotta jokainen voisi kokeilla omanrotuisia eläimiä ja kasveja, niin markkinoilla pitäisi olla Freemanin mukaan ainakin kaksi tuotetta.

Ensinnäkin genomisekvensseri, jolla harjaantumaton yksilö voisi järjestellä yksittäisiä dna-soluja. Toisekseen genomisyntetisaattori, jolla voisi syntetisoida merkittäviä määriä haluttuja dna-pätkiä.

Alkaa kuulostaa säveltämisellä tietokoneella. :-) Mutta juuri sen kaltaista helppoutta tarvittaisiin, ennen kuin ihmiset voisivat julkistaa netissä videoklippejä omista minipossutiikereistään tai marsukäärmeistään.

Itsevalaisevia eläimiä

Biohakkerit suhtautuvat luontoon samoin kuin hakkerit saatavillaolevaan rautaan sekä ohjelmistoalustojen ja sovellusten luomiseen. Tavoitteena on keksiä aiemmin tuntemattomia käyttötapoja ja katsoa mihin luonto taipuu.

Biohakkereilla on uudenlainen lähestymistapa luontoon. Sitä ei perinteiseen tapaan pyritä manipuloimaan mekanisoimalla vaan otetaan käyttöön luonnon itsensä luomat mekanismit, kuten mutaatiot ja tätä kautta evoluutio.

Krakkerien ja haittaohjelmien tavoin tulevaisuudessa voi olla satoja miljoonia ihmiskantajia, jotka tietämättään levittäisivät biohaittaohjelmia ja spämmiä ihmisestä toiseen.

Esimerkiksi MIT:ssa on luotu tietokanta biobrickseista. Ne ovat tietokonekomponenttien tapaisia standardoituja biologisia 'osia'. Näistä palikoista muodostetaan komponentteja, joista voidaan koostaa biolaitteita.

Komponenttikirjastot nopeuttavat kehitystä vaikkapa netin tapaan, koska jokaisen ei tarvitse keksiä omin päin samaa bionippeliä. Näin aloittelijakin pääsisi kasvattamaan pimeässävalaisevia lemmikkejä tulikärpäsen geeneistä.

Olen joskus kirjoitellut, että 24h-himopelaamista estää neljä asiaa, tässä järjestyksessä: uni, juoma, ruoka ja hygienia.

Biohakkerointi voi tarjota vastauksen kolmeen ensimmäiseen ongelmaan. Hygienialla ei ole niin väliä, koska himopelaaja ei ehdi käydä ulkomaailmassa.

Ihmiskeho ylipäätään on biohakkereiden yksi suosikkikohteita. Eri elimillä voisi olla biokontrollit, jotka arvioisivat rappeutumista, ja sitä havaitessaan biokorjaajat alkaisivat parantaa kehoa, rypyistä ja vajaatoiminnoista alkaen.

Toisaalta jokainen voisi viljellä biotietokoneiden laskentatehoa niin paljon kuin haluaa.

Idätänpä seuraavaksi villisikaa

Wiredin mukaan hollantilaiset alkavat viljellä lihaa bioreaktoreilla toimivissa ravinnetankeissa. Optimistisesti oletetaan, että teollinen lihanviljely voisi alkaa jo vuonna 2009.

Lihassoluja kasvatetaan nykyään pieniä määriä arkisesti, mutta nyt lihatutkijat aikovat ilmeisesti perustaa hampurilaisketjun.

Lihatieteiden professori Henk Haagsmanin johdolla työstetään keinotekoista porsaanlihaa sian kantasoluista. Tavoitteena on perusjauheliha, joka sopisi hampurilaisiin, pizzoihin ja makkaroihin.

Parhaillaan tutkitaan minkätyyppiset kantasolut moninkertaistuisivat eniten bioreaktorilla. Näinä ankeina aikoina jauhelihankin viljelyssä on huomioitava kustannustehokkuus.

Yksittäinen solu voisi teoriassa ravita koko maailman vuodeksi, mutta massatuotannossa on vielä tutkittavaa. Tulevaisuudessa oletettavasti monet kasvattavat suuren osan perusravinnostaan kotonaan itse.

Viljelyliha voitaisiin kustomoida farmilihaa huomattavasti terveellisemmäksi douppaamalla sitä lisäravinteilla. Lihan tankkialkuperällä ei liene niin väliä, sillä harvoin nykyäänkään tietää, mitä pizza varsinaisesti sisältää.

Esimerkiksi Goalla yksi paikallisista suosikeista on porsas-pizza. Alueella ei ole viemäröintijärjestelmää vaan porsaat hoitavat sitä asustelemalla talojen alla. Loput voi ajatella itse.

Odotellaan kasvissyöjien ja vegaanien näkemyksiä. Tankkijauheliha ei olisi ainakaan kärsisi tuotantoprosessista tai häkkiolosuhteista.

Ehkäpä tulevaisuudessa aivoihimme skannautuu suoraan myös BioBitti-julkaisun uusin numero nykyisen paperiversion sijaan.

KARI A. HINTIKKA

Ilmari Susiluodon Suuruuden laskuoppi (2006) kuuluu mielestäni harvojen koko kolumnin arvoisten kirjojen katraaseen. Aiempia ovat olleet muun muassa Albert-László Barabásin Linkit - verkostojen uusi teoria (MB03/01).

Susiluoto kuvaa kunnianhimoisesti ja taitavasti venäläisen tietoyhteiskunnan synnyn ja kehityksen 1900-luvun alusta nykypäivään. Hänen järkälemäinen aineistonsa yksityiskohdissa ja toisaalta Neuvostoliiton (NL) mielikuvitukselliset sotilashankkeet jaksavatkin mehukkaasti hämmästyttää pitkin kirjaa.

Teksti soljuu usein kuin teknotrilleri vakoilun ja salaisten sotilaskaupunkien maailmoissa, mutta tämä tarina on tosi. NL oli supervalta, joka päätti lopettaa omien tietokoneiden kehityksen sekä alkaa kopioida niitä amerikkalaisilta 1969 ja sen seuraaja Venäjä oli 1995 epähuomiossa käynnistämässä ydiniskua norjalaista sääsatelliittia vastaan. Muun muassa.

Mielikuvitustehtaat

Nuorimmat suomalaiset eivät ole kommunismia juuri kokeneetkaan, mutta se oli iloista aikaa, jolloin kaikilla oli tasapuolisesti yhtä vähän. Paitsi työtä, jota oli kaikilla.

Kirjan alkupuoli käy läpi turhankin tarkkaan Josef Stalinin hirmuhallinnon paranoidisuutta, tosin samalla johdatetaan kohti Neuvostoliiton ensimmäisiä tietokoneita.

Vallankumouksen jälkeen lähes koko NL:n teknologinen kehitys valjastettiin nopeasti armeijalle, kuten tutkiin sekä raketti- ja ydinaseisiin. Tekninen kehitys ja hallinto oli poukkoilevaa, koska tiedemiehet olivat väliin ministereitä, työn sankareita, vankileireillä tai teloitettiin vailla mitään logiikkaa.

Kokonaisia tieteenhaaroja teloitettiin, tutkimuslaitokset ja -tulokset tuhottiin tai haudattiin salaisiin arkistoihin, jotka ovat avautuneet suhteellisen äskettäin. Monet tieteenalat etenivät silloin, kun tutkijat tapasivat toisiaan ja vaihtoivat ideoita leireillä.

Gosplanit eli viisivuotissuunnitelmat olivat ehkä yksi eniten neuvostoliittolaisia kurittaneista ideoista. Tilastotieteilijät arvioivat ennakkoon, kuinka paljon ja mitäkin ravintoa sekä vaikkapa kulutuselektroniikkaa kansalaiset tarvitsivat vuosiksi eteenpäin.

Arvioilla ei kuitenkaan ollut käytännön merkitystä, koska sotateollisuuden tarpeet ohittivat ne tai tuotannossa ei pysytty, kun ei ollut raaka-aineita tai menetelmät kehnoja.

Loppuvaiheessa arviot, suunnitelmat, todellisuus ja tarpeet olivat tyystin irronneet toisistaan. Esimerkiksi Suomesta NL:oon viety elektroninen laite kirjattiin tonniksi kuparilankaa, koska sitä oli päätetty tuoda maahan tietty määrä.

Ohjelmistoja ja laitteita oli vain teoriassa, tai kirjattu suunniteltavaksi. Mutta jälkijättöisten seuraamismenetelmien ja rangaistusten pelon myötä ne olivat ’tuotannossa’. Neuvostoliittoa voikin kutsua maailman suurimmaksi virtuaalitodellisuudeksi.

Maailman suurin piraattirengas

Neuvostoliiton historia on täynnä uljaita tekniikan saavutuksia, usein ennen amerikkalaisia. Mutta lopulta innokkaimmatkin ideologit ja sotateollisuus myönsivät, että vaikka NL pystyi kehittämään tietokoneita, niin välimatka USA:an ja Eurooppan kasvoi koko ajan.

Yksi kirjan huikeimmista jaksoista onkin, kun NL ja Itä-Euroopan SEV-maat yksinkertaisesti luopuivat 1969 oman teknologiansa kehittämisestä ja päättivät alkaa järjestelmällisesti kloonata läntistä teknologiaa, ensin IBM:n 360-sarjaa johdannaisineen. Jokainen maa alkoi salaisesti tuottaa tiettyjä teknologioita ja konetyyppejä – siis piraattikoneita - ja vastasi myös niiden ’hankinnasta’.

Tämä selittää sen, kun olin 1980-luvun Albaniassa tutustumassa – oppaan ’ehdottamana’ – valtion tieteen ja edistyksen museoon. Vitriinissä oli yksi ainoa tietokone, dummy-pääte, joka oli ”kehitetty Albaniassa 1978”. Alalaidassa luki IBM.

NL kävi USA:sta hakemassa myös lentokonekaupalla tieteellisiä lehtiä ja julkaisuja, joiden analysointi alkoi heti paluumatkalla. Vastaavasti USA onnistui huijaamaan laitteidensa uskollisia kloonaajia.

Eräänkin harhautuslaitteen myötä NL räjäytti tahattomasti oman, mittavan kaasuputkihankkeensa.

Sotateollisuuden uusiokäyttöä

Kirjan edetessä tuntuu uskomattomalta, että naapurimaan lumetodellisuus jatkui niinkin pitkään. Mutta illuusiota ylläpiti kuvitteellisen tuotannon ’tilastot’.

Lisäksi Neuvostoliitolla oli kuitenkin runsaat luonnonvarat tulorahoitukseen, kansalaisten hyvinvoinnista tingittin rajusti ja keski-ikä alhainen. Tehotonta yhteiskuntaa voitiin pyörittää vähemmilläkin resursseilla.

Susiluoto ei lopeta Neuvostoliiton romahtamiseen vaan jatkaa samalla tarkkuudella nykyhetkeen asti ja lukijalla on usein metkaa.

Venäjän alkutaival informaatioyhteiskuntana on jo sellaisenaan lukemisen arvoinen ja kattava survival-opas vaikkapa suomalaiselle bisneksenpyörittäjälle.

Esimerkiksi armeija omisti radiotaajuudet. Tarpeettomille sotateollisuuden yksiköille yritettiin keksiä käyttöä, jotta ne elättäisivät työntekijänsä.

Niinpä eräskin salainen tutkatekniikan labroratorio ryhtyi Vympelkom-mobiilioperaattoriksi. Sattumalta se tunsi huomattavasti ulkomaisia kilpailijoitaan paremmin Venäjän taajuudet, joista ulkopuolisilla ei ollut tietoa. :-)

Ja kuten netin pimeämpää puolta kolunneet tietävät, niin netti on villeimmillään tällä hetkellä juuri Neuvostoliiton valtapiirin maissa. Arvioiden mukaan 80 prosenttia Venäjän netin sisällöistä ja palveluista on ’lainattuja.’

Tavallista venäläistä voi olla työlästä saada heti ymmärtämään laitonta kopiointia, kun hallinto ja armeija näytti mallia parikymmentä vuotta.

Venäjä on muuttunut nopeasti informaatioyhteiskunnaksi – kaupungeissa. Maaseudulla ei ole välttämättä vielä maanteitäkään.

Mutta tapahtuipa naapurissamme mitä tahansa, niin he ovat aina onnistuneet puhdistamaan pöydän ja aloittamaan alusta.

Kirjan jälkeen jää kaipaamaan, että Ilmari Susiluoto tekisi vastaavan historiikin Kiinasta.

KARI A. HINTIKKA

Kesällä kuuluu lukea dekkareita. Ohessa kolme.

Yhteistä niille on, että päähenkilönä on kymmeniä, jopa tuhansia periksiantamattomia nettietsiviä.

Toisaalta netti ei ole enää vain kiva koodikirjasto ja keskustelukerho, vaan sillä voidaan vaikuttaa myös todellisuuden tapahtumiin verkkovoimalla.

Spammifarmi päivänvaloon

Washington Postin verkkoversio julkaisi talvella haastattelun 21-vuotiaasta ‘hakkerista’ - tai itse asiassa krakkerista - nimimerkillä ‘0x80’.

Krakkeri ylpeili valjastaneensa yli 2000 tietokonetta spämmiorjikseen. Hän suostui haastatteluun vain, jos hänen nimeään tai kotipaikkaansa ei julkaista.

Haastattelun mukaan krakkeri tupakoi, puhui Etelän aksentilla ja asui pienessä taajamassa keskellä USA:a. Hänen asuntonsa vieressä oli käytettyjen autojen myymälä, bensa-asemaruokakauppa ja strippiklubi.

Slashdotin lukijat kiinnostuivat tutkimaan tarkemmin haastattelun valokuvia. Niiden metadata kertoi, missä kuva oli otettu, milloin, kuka oli valokuvaaja ja mikä oli kameran merkki ja malli.

Kuva oli joulukuulta Rolandista Oklahomassa, muutaman tuhannen hengen taajamasta. Näiden tietojen myötä loppu oli liiankin helppoa.

Slashdotin jäsenet jäljittivät Googlella strippibaarin ja bensa-aseman nimen. Google Mapsilla oli tietysti hyvä paikantaa sijainti satelliittikuvasta.

Huomioiden vielä haastattelun kuvaukset krakkerista, kuten vaaleahiuksinen ja omistaa koiran, hänet pystyttiin paikantamaan lähes sadan prosentin tarkkuudella.

Yksi toimeton slashdotilainen muokkasi vielä kolmesta haastattelun muokatusta valokuvasta lähes passikuvaprofiilin. Toinen totesi, että ”ettekö ole vielä saaneet selville mitä hän söi aamiaiseksi?”.

Ei ehkä kannata elämöidä haastattelussa. Oleellisempi kysymys on, että jos kyseessä olisi ollut vaikkapa anonyymi mielipidevanki tai vasikka, joka paljastuu ja listitään tampiovalokuvaajan myötä, niin maksaako julkaisu korvaukset?

Kannattaa nykyään ehkä miettiä muutamaan kertaan, ennen kuin antaa anonyymin haastattelun kuvan tai ip-osoitteen kanssa. Se on sitten toinen juttu, miksi niitä pitää jakaa.

Atk-voro käy pyydykseen

Tämä tarina on mielestäni mehukkain, ehkä siksi että raa’an datakaivuun lisäksi nettietsivät osoittivat älyllistä ketteryyttä.

Helsingin Sanomien paperiversio kertoi varastetusta Powerbookista keväällä.

Kari Päivärinta havaitsi Oulussa, että hänen tietokoneensa oli varastettu murtautumalla autoon. Varkaudesta kirjoitettiin Mac-käyttäjien Hopeinen omena-foorumille.

Viikkoa myöhemmin nimimerkki Bbin havaitsi konetta vastaavat tuntomerkit Huuto.netissä. Martti Talvinen tarjosi koneesta syöttinä 200 euroa enemmän kuin varsinainen tarjous.

Vöhnijä tarttui syöttiin. Tiainen ja Päivärinta sekä neljä vartijaa odottivat tietokoneen myyjää Rautatieasemalla. Poliisi vei voron ja koneen Pasilaan ja Tiainen sai koneensa parin päivän jälkeen.

Myyrmannin räjäyttäjä

Tapoihini ei kuulu kierrättää tekstejä ympäristöystävällisesti, mutta kaikki lukijat eivät ehkä tunne #myyrmannin tapausta (MB02/12).

Myyrmannin räjäytys syksyllä 2002 kiinnosti kovasti yleisöä. Nopeasti tapahtuman jälkeen perjantai-iltana perustettiin #myyrmanni-kanava, jonka osallistujamäärä oli ircin mittakaavassa massiivinen.

Seuraavan vuorokauden aikana omatoimiset nettietsivät selvittivät räjäyttäjän henkilöllisyyden omin voimin, ennen joukkoviestimiä. Ratkaisevassa roolissa tosin olivat näköhavainnot, kun poliisit tarkistivat osoitteita, mutta ne eivät vähennä tyhjästä kehittyneen etsiväverkoston arvoa.

Lisäksi saaliiksi kertyi muun muassa enemmän tai vähemmän tarpeellisia yksityiskohtia räjäyttäjästä ja poliisin takavarikoimaa kotikemia-foorumia liikuteltiin ympäri nettiä.

Todellisuutta netissä

Jätän tarinoiden opetukset valistuneen lukijan pohdittavaksi. Yhteistä näille on, että netissä selvitettiin dataa fyysisestä todellisuudesta.

Netti oli vielä 1980-90-lukujen taitteessa pitkälti sähköinen kirjasto, jossa oli mukava jutella. Netin ja todellisuuden ensimmäisiä linkityksiä oli kotikäyttäjien ajantasainen raportointi Tiananmenin aukion tapahtumista 1989 usenet-ryhmiin ja Irakin sodasta irc-kanaville 1991.

Nykyään netti vaikuttaa yhä useammin fyysisen todellisuuden tapahtumiin, kuten vaikkapa taannoin Lordi-kansanliikkeen syntyyn paljastusvalokuvan tiimoilta. Kohtapuoliin teknotrillereistä lähtee kärki, kun kuka tahansa voi teknisesti olla superagentti.

Vielä 1980-luvulla oli poikkeuksellista, että esimerkiksi koululaishakkeri saattoi vahingossa ohjata sata junanvaunullista jäätelöä Meksikoon perimätiedon mukaan.

Perinteiset tahot, kuten yhtiöt ja joukkoviestimet, eivät ole vielä oivaltaneet verkkovoiman merkitystä, mutta ehkäpä Seiskan tapaus antaa jo virikkeitä ajattelulle.

Muutamia esimerkkejä jo on, kuten Tallink kiinnostui viime syksynä yhtäkkiä jätevesistään, kun smässikampanjalla alettiin organisoida boikottia. Ja lisää tulee.

”Mikä on internet?”

Olen vuoden aikana tavannut kaksi kolmekymppistä naista, jotka ovat kysyneet: ”Mikä on internet?”. Jonkun tahon olisi ehkä aika huolestua, että osa suomalaisista on muutaman vuoden päästä ihan pihalla todellisuudessa siksi, että he eivät ole netissä. Ihan työpaikan hakemisesta alkaen.

Toisaalta Forbes-lehden mukaan verkkopelien reaalitalouden tutkija Edward Castronova toteaakin kirjassaan Synthetic Worlds vekkulisti, että jo reilut 20 prosenttia Sonyn EverQuestin pelaajista kokevat elävänsä verkkopelissä ja matkustavat "muualle" vain toisinaan, kuten esimerkiksi kauppaan.

Ehkä näemme vielä ajan, että suuri osa toimistamme todellisuudessa tehdään netin kautta vaikka homman sinänsä voisi hoitaa ilman nettiäkin.

KARI A. HINTIKKA

Sain vihdoin julkistettua oman blogin. Päivätyön ohessa blogi olisi päivittynyt liian harvoin.

matrixx 2.01 jatkaa aiemman paperiversion ja kolumnieni linjaa kidnapatusta tekoälystä, robottikäärmeestä, nanoautosta ja muusta tarpeellisesta.

Vaikka en vielä mikään blogiammattilainen olekaan, niin blogeissakin pätee www-käytettävyysohjeet. Lisäksi blogin kävijämääriä on helppo nostaa – jos sisältö on kunnossa - oleellisesti.

Aiheesta on kirjoittanut myös muun muassa käytettävyysguru Jacob Nielsen.

Valmisblogilla alkuun

Alkuun pääsee helposti maksuttomalla valmisblogilla, kuten Blogger.com. Ennen julkista avautumista kannattaa silti tehdä kotitöitä.

On hyvä naputella vähän ennakkoon, jotta innokkaat lukijat saisivat alustavaa käsitystä saapuessaan. Tyhjään blogiin ei välttämättä tulla enää uudestaan.

Tietty aihepiiri voi kasvattaa suosiota nopeasti. Kiinteitä yhteisöjä ovat esimerkiksi käsityöt ja kuluttajakysymykset.

Uutta blogia luetaan ahkerasti ja siihen viitataan. Blogin yhden idean muodostaakin blogosphere, joka syntyy ristiinviittauksista ja linkityksistä. Oma blogi ei ole saareke vaan parantuu vuorovaikutuksesta: linkeistä muiden blogeihin ja muiden kommentoinnista omaan blogiin.

Usein blogi menestyy keskittymällä kiinnostaviin, mutta vähän käsiteltyihin aiheisiin tai tavallisilla aiheilla uudesta näkökulmasta. Edelleen, näppärä tai osuva blogin nimi herättää mielenkiintoa ja erottuu massasta, kuten ””.

Omien ihmissuhteiden käsittely on myös aika varma nakki saada lukijoita. Jokainen voi samastua niihin tavalla tai toisella.

Lukijan kannalta blogia parantaa ylivoimaisesti yksi ominaisuus: RSS (Rich Site Summary; Really Simple Syndication). RSS-syötteen avulla lukija voi tarkistaa, onko blogiin tullut muutoksia.

Tämä on paljon vaivattompaa kun blogissa käyminen. Jotkut valmisblogit tukevat RSS:ää.

Erityisesti jos RSS-feediä ei ole käytössä, niin jonkinlainen säännöllinen rytmi on hyvästä, on se sitten päivittäin tai viikottain. Lukija voi tuskastua saapuakseen vain katsomaan, että uutta ei ole, tai poistaa RSS-kirjanmerkin.

Kaikkea tätä voi viilata jälkikäteenkin. Mutta mietityllä blogilla on paremmat edellytykset saada lukijoita.

Käyttöliittymä kuntoon

Hyvä käyttöliittymä on blogissakin keskeistä. Laatutekstiäkään ei jaksa seurata kovin pitkään, jos sen esiinkaivaminen vaatii joka kerta turhaa työtä.

Sisältö olisi voitava hahmottaa nopeasti. Mitä uutta on ilmestynyt edellisen käyntikerran jälkeen ja miten arkistoa voi kaivaa?

Tavallisiin www-näkymiin verrattuna blogissa on tekstiä paljon ja sivut ovat pitkiä. Blogissa ei usein ole pääkäyttöliittymää.

Näin molempia reunoja voi käyttää aika pitkänäkin ja esimerkiksi pystysuuntaisten mainosten sijoitteluun. Kun lukija rullaa blogin näkymää, niin käyttöliittymäelementit tulevat näkyviin ikään kuin automaattisesti.

Kirjoituksen otsikon olisi aina hyvä viitata jollain tavalla aiheeseen. Se ei rajoita luovuutta vaan saa lisää kävijöitä.

Esimerkiksi ”Uutuuksia tulossa” ei ole kovin kuvaava. Lukija on voinut lukea uutuuksista muualta ja käynti blogissa on turha. Toisaalta ”Käämi paloi” voi kertoa oleellisen parisuhdeblogista.

Itse tekstiä viilatessa kannattaa hieman paneutua editointiin. Omiin aiempiin teksteihin linkittäminen tarjoaa lukijalle mahdollisuuden taustoitukseen ja lisää blogin kiinnostavuutta.

Ihmisten nimet voi lihavoida ja teokset kursivoida. Pitkissä teksteissä voi olla väliotsikoita. Pilkkua ei tarvitse viilata, mutta liialliset typot korjata, koska ruutua on työläs lukea.

Valmiina blogosphereen

Aivan ensi alkuun oma blogi kannattaa ilmoittaa www.blogilista.fi. Sieltä suomalaiset löytävät uudet blogit ja palvelu tarjoaa muun muassa listauksen uusista kiinnostavista blogeista.

Pieni markkinointivaiva palkitsee yleensä aina. Ulkomailla on enemmänkin listauspalveluita, kuten Technorati.

Blogin määritelmän mukaan se on henkilökohtainen näkemys. Henkilökohtaisuus, uskottavuus ja kiinnostavuus lisääntyvät jonkinlaisen omakuvan – valokuvan tai piirroksen – sekä nimen tai nimimerkin julkaisemisen myötä.

Sosiaaliturvatunnuksen sijaan voi kertoa itsestään yksityiskohtia, jotka liittyvät blogiin: kuten Lontoosta bloggaavaa todella asuu Lontoossa tai tietotekniikasta kirjoittava jotain osaamisestaan. Itsensä kuvailu auttaa lukijaa päättelemään, onko blogi tarkoitettu hänelle.

Osa bloggaajista avautuu aika intiimisti. Kannattaa muistaa, ettei nettiin kannata kirjoittaa mitään, mitä ei voisi kertoa seuraavassa työhaastattelussa.

Kohti omaa domainia

Vaativalle blogistille oma verkko-osoite on paikallaan. Valmisblogiyhtiö voi mennä nurin tai sieltä voi kadota jokin oleellinen piirre. Yhtiö voi näyttää blogin yhteydessä epäsoveliaita mainoksia tai jopa kilpailijoilta.

Oma verkko-osoite parantaa blogin löydettävyyttä www-hakukoneilla ja vastaavasti lisää uskottavuutta lukijan silmissä. Valmisblogista vapautumisen myötä voi ottaa käyttöönsä kaikki halutut toiminnot ja piirteet.

Blogin tallentamiseen käytetään usein MySQL-tietokantaa. Sen kytkeminen esimerkiksi www-selaimella käytettävään julkaisujärjestelmään - kuten b2evolution - ei ole kovin työlästä ilman ohjelmointikokemustakaan.

Jos ohjelmoinnin alkeidenkaan opettelu ei kiinnosta, niin yleensä verkkopalveluntarjoaja, netin kyselyfoorumit ja tutut auttavat.

Kesäblogin kohtalo

Ylläkuvatuilla keinoilla blogi oletettavasti saavuttaa vakaan lukijakunnan.

Blogille käy helposti kuin kesäkissalle. Technoratin tuore tutkimus kertoo, että 55 prosenttia jaksaa yli kolme kuukautta.

Blogi vaatii aikaa ja aina ei keksi mitään sanottavaa. Ilmiö koskee niin kolumnisteja kuin taiteilijoitakin; se on inhimillistä.

Blogi voi tyssätä aiheen muuttumiseen elämäntilanteessa: muutto kommentoitavasta taajamasta, sinkku aloittaa parisuhteen tai harrastus vaihtuu.

Koukkuun jääneelle lukijalle hylätty blogi on ikävä kokemus. Jos blogi ei enää tunnukaan parhaalta ajanviettotavalta, niin sitten on hyvä vain kiittää lukijoita ja päättää se.

Ja tietysti aloittaa uusi, aiemmat kokemukset hyödyntäen. :-)

KARI A. HINTIKKA

Suomeen perustettiin uusi puolue 4. helmikuuta. Tapahtuma on kohtuullisen harvinaista. Entuudestaan niitä on yhdeksäntoista ja niistäkin vain osa on vaikuttaa eduskunnassa.

Mainiota että Suomessa organisoidutaan muuhunkin kuin etiketittömien Pepsien kärräämiseen.

En ala ”neuvoa” tuoretta puoluejohtoa, mutta miltä näyttää Tietoyhteiskuntapuolueen tulevaisuus kansalaisliikkeiden historian valossa?

”Alussa oli liike”

Tilasyistä lyhennän tässä Tietoyhteiskuntapuolueen TYP:ksi. Puolueen itsensä olisi hyvä keksiä itselleen napakka lyhenne tai kutsumanimi, ennen kuin toimittajat tekevät sen.

Akronyymi tai kutsumanimi on siksi tärkeä, että puolue voidaan identifioida nopeasti ja siihen voidaan viitata arkipuheessa, kuten ”demarit”, ”porvarit” ja ”vihreät”. Uusi puolue on saanut kohtuullista mediatilaa, mutta se on jo ehditty leimata ”nörttipuolueeksi”.

TYP:in käynnistyminen muistuttaa huomattavasti vihreän ja monien niin sanottujen ”uusien” yhteiskunnallisten liikkeiden syntyä 1970-90-luvuilla. Näitä liikkeitä kutsutaan uusiksi muun muassa siksi, että ne muodostavat yhteiskunnalliset tavoitteensa perinteisen puoluejaon ulkopuolelta ikään kuin epäpoliittisesti.

TYP-liike teki historian valossa viisaasti siinä, että liike otti nopeasti yhdistyksen muodon ja toiminnasta vastaavat nimetyt ihmiset. Suomessa on toiminut 1980-luvulta nykypäivään esimerkiksi anonyymeja sabotaaseja eli ekotaaseja tehneitä ryhmiä.

TYP saisi varmaan teknisesti nopeasti organisoitua denial-of-service-hyökkäyksen, poliittisten vastustajien koneita kyykyttävän madon tai peukaloisi budjettia. Mutta kansalaisten mielestä suora toiminta ei istu kovin hyvin suomalaiseen yhteiskuntaan.

Niinikään TYP teki hyvän valinnan siinä, että se ei lähtenyt Ruotsin tuoreen ”piraattipuolueen” (Piratpartiet) linjalle. Ääriliikkeiden on myöhemmin enää vaikea muuttaa toimintansa uskottavaksi yhdistykseksi, kun kansalaismielipide on jo ehtinyt muotoutua suoran toiminnan myötä.

Verkostoitumaan livenä

TYP:n vahvuus on modernien viestintävälineiden hallinnassa, kuten netti, joilla voidaan organisoitua ja toimia tehokkaasti. Niitä eivät vanhat puolueet vieläkään hahmota.

Olen parhaillaan valmistelemassa tutkimusta, miten ihmiset organisoituvat tietoverkkojen välityksellä. Niiden hallinta yhteiskunnallisissa liikkeissä saa yhä keskeisemmän roolin.

Selkeä puute on TYP:in lyhyehkö historia. Monasti yhteiskunnalliset liikkeet verkostoituvat vuosien ajan, ennen kuin toiminta kirkastuu yhdistykseksi tai puolueeksi.

TYP:ille löytyy kuitenkin asiakysymyksissä runsaasti kumppaneita, kuten Electronic Frontier Finland, kuluttaja- ja kansalaisjärjestöt ja muiden puolueiden nuoriso-osastot.

Nopeasti valmistunut puolueohjelma on varsin lähellä vihreitä arvoja. TYP voisi myös avustaa muita järjestöjä vempaimien haltuunotossa verkottuakseen lisää.

Lisääntymistä jakaantumalla

1980-luvulla kysyttiin mitä yhteistä on abeemalla ja vihreällä liikkeellä? Vastaus on, että molemmat lisääntyvät jakaantumalla.

Yhteiskunnallisten liikkeiden yksi vaarallisimmista vastustajista on liike itse. Kun vallankumouksen paras palovaikutus on laantunut, niin usein alkaa mieluisa nujakka johtopaikoista, erityistehtävistä, linjantarkennuksista ja keinovalikoimasta.

Lopputuloksena liikkeelle on erilaisia siipiä, ryhmiä ja ryhmistä erotettuja, joiden aika kuluu keskinäiseen kärhämöintiin ja flametukseen, sisäisesti ja julkisesti.

Toinen yleinen harha on eksyneet ja turhautuneet lampaat, joita valuu vanhoista puolueista ja kuihtuvista liikkeistä. Niiden mukaantuloa aluksi arvostetaan kenttäkokemuksen ja jalostuneiden näkemysten vuoksi.

Käytännössä nämä lampaat ovatkin valtaan päästyään ihan eri eläimiä ja ideologiakin joustaa tarvittaessa George Orwellin Eläinten farmin malliin. Heitä vähät kiinnostaa liikkeen tavoitteet, mutta uloskampeaminen käy työstä.

Suositeltavaa lukemista Orwellin sijaan on Matti Hyvärisen Alussa oli liike vuodelta 1984. Se on jokaisen aktivistin perusopas.

En väitä että TYP:illä olisi edessä mitään näistä skenaarioista, mutta puoluepolitiikka on hieman erilaista larppausta ja live-strategiapeliä.

TYP tarpeeseen – miksi?

TYP:n tulevaisuuden haaste on profiloituminen puoluekentässä. Vanhat puolueet nyysivät aina uusien liikkeiden ideat ja näin liike voi menettää teränsä, kuten ympäristöasioita pidetään nykyään itsestään selvinä.

TYP:in pitäisi kyetä tuomaan jatkuvasti esille sellaisia teemoja ja uusia näkökulmia, joita muut puolueet eivät havaitse. Nykyisessä verkkoyhteiskunnassamme se tosin on valitettavan helppoa. ;-)

TYP voisi nykyisellä ohjelmallaan päästä helposti kaupunginvaltuustoon taajamissa. Mutta eduskuntaa varten puolueohjelman pitää vedota laajaan kannattajakuntaan. Se tarkoittaa näkemyksiä, kuten EU:n tulevaisuus, kuntaliitokset, hedelmöityshoito ja väitetty eläkepommi.

Näitä kysymyksiä ei tarvitse pohtia vielä, ja voi olla, että kaikkiin löytyy uusi näkökulma: kyllä kaikelle, mikä olisi hyväksi tietoyhteiskuntaihmiselle. Mutta mikä olisi tietoyhteiskuntaihminen, jotta äänestäjät voisivat päätellä, kuuluvatko he kohderyhmään?

Kun puolueohjelmaa laajennetaan, kannattajapotentiaalia voi löytyä, kuten IT-sektori, pätkätyöläiset, nuoret ja opiskelijat. TYP:in nykyinen epäpoliittisuus voi kerätä muun muassa nukkuvia äänestäjiä ja kannattajia sekä maaseudulta että taajamasta ja netistä.

Oma kysymyksensä tietysti on, että mikä tässä on niin monimutkaista ja miksi muiden puolueiden toiminta luo tarpeen Tietoyhteiskuntapuolueelle? Suomessa puhutaan jatkuvasti sähköisen asioinnin ja liiketoiminnan kehittämisestä tai palveluista vientituotteina, mutta verkkaisesti etenee.

Eduskuntavaalit ovat vuoden päästä.

KARI A. HINTIKKA

Harhaanjohtava otsikko perustuu Wal-Martin suosittelija-agentin suosituksiin.

Suosittelija-agenteissa on meneillään uusi sukupolvi. Kymmenen vuotta sitten ensimmäiset suosittelijat olivat hieman kömpelöitä ja niitä piti ruokkia suositusten saamiseksi.

Ovatko uudet agentit sitten ketterämpiä ja mikä tärkeintä, tuottavatko ne parempia suosituksia, kuten kolumnin otsikko?

Nälkäiset agentit

Pattie Maesin Firefly oli yksi ensimmäisiä www:n suositteluagentteja 1990-luvun puolivälissä. Se suositteli elokuvia. Kotimainen Dipolissa ohjelmoitu pioneeri oli Viinitupa, viinisuosittelija.

Perinteisen suositteluagentin perusidea on näppärä. Ensimmäisillä käyttökerroilla ei voi kuin äimistellä vaikkapa Eliza-tekoälyn tavoin, miten agentti voi tuntea oman musiikki- tai elokuvamieltymykseni niin hyvin.

Käytännössä agentti kuitenkin vain vertaa käyttäjän omaa mieltymysprofiilia aiempien käyttäjien profiileihin ja näin tekee ehdotuksia, joista käyttäjä todennäköisesti pitää tai ei pidä.

Jotta agentti saisi selville käyttäjän mieltymykset, hänen on aluksi ruokittava sitä joillain arvioilla profiilin muodostumiseksi. Usein tämä tapahtuu esimerkiksi arvioimalla parikymmentä elokuvaa tai artistia.

Näihin kahteen seikkaan oikeastaan hyytyi ensimmäisen sukupolven agenttien suosio. Hyviä profiileja varten jokaisen käyttäjän piti ruokkia profiilia.

Profiileista ei kuitenkaan ollut paljon iloa, jos niitä ei ollut runsaasti. Niitä kuitenkin tehtailtiin vähän, koska se oli työlästä.

Hakukoneita helppo huijata

Amazon.com aloitti suosittelija-agenttien uuden sukupolven. Verkkokauppa alkoi näyttää raakaa faktaa jokaisesta tuotteesta, mitä muita tuotteita tämän tuotteen ostaja oli ostanut tai silmäillyt.

Uusi lähestymistapa poisti aiemmat ongelmat. Profiilit syntyivät automaattisesti ostosten sivutuotteena ilman, että käyttäjän tarvitsisi kuluttaa aikaa suosittelijan ruokkimiseen.

Ihmiset voivat huijata agenttia syöttämällä älyttömiä mieltymysyhdistelmiä, mutta aika harva ryhtyy huijaamaan ostamalla vaikkapa kirjoja. Amazon.comin suositukset perustuvat todelliseen käytökseen eivätkä mielikuvaan, jonka ihmiset haluavat luoda itsestään.

Lisäksi Amazonin volyymeissa esimerkiksi yksittäisen ideologian tai kaupankäynnin edustajien pitäisi ostaa kirjoja rekkakaupalla, jotta ostokset manipuloisivat suositustuloksia.

Manipulointi sekä epävirallisesti sallittu optimointi ovatkin hakukoneiden yksi isoimmista haasteista edelleen.

Tyyppiesimerkki on äskettäinen Google-hakutulos eli Google bomb, jossa hakuyhdistelmä ”tanja karpela on tyhmä lehmä” johti ministerin omaan verkkopalveluun. Temppu onnistui yhdellä verkkopalvelulla ja yksittäisellä html-koodin rivillä.

En alkanut setviä, tehtiinkö tämä linkitys Marsucore.fi:ssä tarkoituksella vai vahingossa, mutta se kuvaa mainiosti nykyisten hakukoneiden hataruutta.

Itse olen kokenut Amazonin suositukset erittäin hyödyllisiksi. Niistä on löytynyt useita teoksia, jotka muutoin olisivat varmaan jääneet noteeraamatta.

Säätämällä parempia suosituksia?

Suosittelijoiden uusinta sukupolvea edustaa Liveplasma.com. Se hyödyntää paitsi kulutuskäyttäytymistä niin myös grafiikkaa itseorganisoituvien karttojen tavoin.

Liveplasma näyttää yksittäisestä artistista tai elokuvasta samantyyppisiä teoksia sekä niiden suosituimmuuden.

Äskettäin yksi USA:n suurimmista kauttaketjuista, Wal-Mart, ajoi www-suosittelijansa alas. Syynä oli, että agentti suositteli esimerkiksi värillisen kansalaisaktivistin Martin Luther Kingin tai nyrkkeilijä Jack Johnsonin dokumenttien yhteydessä Apinoiden planeettaa ja lemmikkieläinetsivä Ace Venturaa.

USA:ssa kaikki eivät laittaneet tätä huonon huumorin piikkiin. Wal-Martin pahoittelikin tapahtunutta.

Yhtiössä oli kytketty Martin Luther King Jr:n syntymäpäivän promoamiseksi joukko elokuvia keskenään, jotta ne saisivat enemmän näkyvyyttä. Sitä saatiin enemmän kuin toivottiin.

Wal-Martin tapaus on tyyppiesimerkki, mitä voi tapahtua, jos suosittelija-agenttia aletaan säätää tarkoitushakuisesti.

Apple ei ole perinteisesti ollut kovin ahnas keräämään dataa käyttäjistään heidän tietämättään. Suositun iTunes-ohjelman päivityksessä se kuitenkin äskettäin lisäsi MiniStore-ominaisuuden.

MiniStore tutkii yllätyksenä ja pyytämättä käyttäjän soittaman kappaleen tiedot ja suositusagentti suosittelee lisää ostoksia.

Pikku ongelmana tässä vain on, että iTunes tutkii nekin kappaleet, joita ei ole ostettu iTunesin kautta. Lisäksi informaatio voi kytkeytyä suoraan iTunes-ostajaidentiteettiin, johon käyttäjä on yhdistänyt esimerkiksi luottokorttitietonsa.

Apple vakuutti, että MiniStore-tietoja ei tallenneta eikä hyödynnetä mihinkään, mutta julkaisi kuitenkin hyvin nopeasti korjausversion iTunesista, jossa MiniStoren saa helposti kytkettyä pois päältä. Samaisesta kalastelusta epäiltiin RealNetworksia 1999.

Suosituksia kaikkeen

Beta-versio Google Scholar ei ole varsinaisesti suositteluagentti, mutta sitä voi käyttää samaan tarkoitukseen. Palvelusta näkee yksittäisen akateemisen teoksen osalta, missä muissa teoksissa siihen on viitattu ja kuinka usein.

Tällä tavoin löytää helposti samantyyppistä aineistoa, kuin alkuperäinen kohde. Suosittelijoiden tavoin myös Google Scholar perustuu todellisiin mieltymyksiin, tässä tapauksessa siteerauksiin ja sen manipulointi on työlästä.

Google Scholar on mielestäni menossa orastavasti oikeaan suuntaan. Tähänastiset suosittelijat toteutetaan pitkälti vielä vasta nimekkeen tasolla toisin kuin hakukoneiden tulokset, jotka perustuvat koko tekstiin.

Amazon.comin kaltaisten tavarasuositusten lisäksi kaipaisin suosituksia myös muun muassa videoklipeistä, ruokaravintoloista, sampleista, remontintekijöistä, tekstuureista, ruokaresepteistä, Poser-liikeratojen mallinnuksista ja ajantasaisista satelliittikuvista.

Olisi metkaa, jos suosittelija-agentille voisi syöttää minkä tahansa aiheen. Www-hakukoneissa ja verkkokaupoissa on paljon vielä paljon kehitettävää, mutta käyttäjille tarjottavista suosituksista voi kasvaa jättibisnes.

KARI A. HINTIKKA

Ihmisen biometrinen tunnistus ja sen murtaminen on vakiokuvastoa scifi- ja rikoselokuvissa. Sormenjälki- tai kasvontunnistus ja retinaskannaus alkavat kuitenkin olla kohta ihan arkea muun muassa biopassin myötä.

Identifiointi fyysisten ominaisuuksien kautta on nähty valvontayhteiskunnan vahvistumisena. Yhteiskunta ja inhat konglomeraatit voisivat siten vahtia kaikkea yksilön tekemistä.

Harvemmin olen kuitenkaan nähnyt näkökulmia, joissa pohditaan miten biometria parantaisi arkea. Sikäli kun biometriaa otetaan käyttöön kuten sitä nyt kehitetään, niin tulevaisuudessa ihmisen koko arkiympäristö personoituisi ja kansalaisella olisi huomattavasti nykyistä vähemmän huolia.

Ruokavarkaat kuriin

Sormenjälki- tai silmätunnistuksen myötä tulevaisuudessa henkilökohtaiset tavarat voisi jättää turvallisesti minne vaan. Kukaan muu ei pystyisi käyttämään niitä.

Jos kännykkä tai digikamera unohtuisi Suomessa kahvilan tiskille, niin se todennäköisesti löytyisi kahvilasta seuraavana päivänä. Näin oli aiemminkin, mutta suomalaiset ovat aktiivisesti kitkeneet tätä huolimatonta asennetta viime vuosina.

Sama koskee niin autoja, helikoptereita kuin vesijettejäkin. Jos yöllä kotimatkaa on estänyt lato, metsä tai kallio, niin henkilökohtaisen kulkupelin voi hakea myöhemmin.

Härpättimiä voisi säilyttää huolettomasti missä haluaa. Parisuhde tai nahkea työtoveri ei pääsisi enää tyydyttämään alhaisia vaistojaan selailemalla tekstiviestejä tai digikuvia.

Niinikään perheen tai työpaikan yhteisillä media- ja nettilaitteilla jokainen voisi katsoa ja kuunnella omasta mielestään itselleen virkistävintä aineistoa. Laitteet voisivat olla yhteisiä, mutta muut eivät näkisi millaisella aineistolla kukin mieltänsä kehittää.

Lemmikkieläimetkin voisi jättää kaupan eteen odottamaan. Biotunnisteen ja –implantin avulla eläin voitaisiin aktivoida raivokohtaukseen, jos vaikka katala potkuhousuinen napero yrittää varastaa arvoeläimen.

RFID-sirujen (MB03/04) myötä kukaan ei voisi enää varastaa toisen ruokaa jääkaapista kotona tai työpaikalla. Ruokapaketti yksinkertaisesti kieltäytyisi avautumasta ja hälyttäisi omistajansa mobiililaitteeseen.

Sano ’muikku’

Kasvontunnistuksen myötä ihminen pystyisi aiempaa tehokkaammin selvittämään itselleen missä kannattaa viettää aikaansa.

Esimerkiksi ravintolat voisivat ilmoittaa mobiililaitteeseen, että täällä ei kannata yrittää viihtyä. Tällaisen ilmoituksen saatuaan kuluttaja ehkä hämärästi voisi muistaa, että paikassa olikin viimeksi aika tylsää ja sinne piti järjestää pientä vipinää.

Mielenilmauksiin ja kansalaisaktiviteetteihin voisi osallistua virkavallan häiritsemättä. Aiemmin poliisi on joutunut valokuvaamaan osanottajia erilaisissa tilaisuuksissa, mikä on lievästi latistanut tunnelmaa.

Ajan myötä tunnistus hoitunee automaattisesti nykyisten liikennevalvontakameroiden tapaan. Etelä-Koreassa saa nykyään haasteen halutessaan tekstiviestinä. Tätä on kokeiltu Suomessakin.

Teknologian kehittyessä aktiivista kansalaista voisi odottaa valtion järjestämä kuljetus heti aktiviteetin päätyttyä. Tätä osaavat arvostaa ainakin suomalaiset.

Talvisin on vaikea saada taksia edes tekstiviestillä, kun taksikeskusten vaihteissa on aina ruuhkaa.

Niinikään yleisissä tiloissa, kuten lentokoneissa tai elokuvateattereissa, saisi aiempaa paremmin haluamansa paikan. Kasvontunnistamisen myötä asiakas voitaisiin sijoittaa siten, että ahdasmieliset kanssakuluttajat eivät häiritsisi kulutuskokemukseen liittyvää eläytymistä.

Tyylivinkkejä kännyyn

Suomalaiset ovat liikkuvaa kansaa ja pitkillä välimatkoilla on osasyynsä, että Suomi oli aikoinaan mobiililaitteiden kärkimaa. Niinpä on luonnollista, että Suomessa on kehitetty kävelyyn perustuvaa tunnistusta.

Laite tunnistaa omistajansa antureilla, joiden avulla mallinnetaan käyttäjän kävelytyyliä. Tekniikka suojaa paitsi laitteita, niin myös käyttäjäänsä.

Kävely ei aina suju tunnistettavasti vaikkapa heikon kunnon vuoksi. Laite voisi ehdottaa pysymistä kotioloissa tai siellä, missä kävelyn haparointi alkoikin siihen asti kunnes kävely sujuisi taas vaikkapa virallisten terveysnormien mukaisesti.

On myös mahdollista, että ajan myötä ehdotetaan lakia, että laitteet toimisivat ainoastaan sauvakävelyssä. Näin suomalaiset saataisiin liikkumaan terveellisemmin ja säästäisimme yhteiskunnan tarpeettomia kuluja.

Kävelytyyliä on turha rajoittaa fyysisiin vajavaisuuksiin. Taajamissa kuluttaja voisi saada informaatiota, josko hänen habituksensa on ruokottomassa kunnossa tai asustekokonaisuus tyylitön.

Kännyyn saisi näppärästi tukun tiedotteita, jossa kaupalliset tahot tarjoaisivat edullista mahdollisuutta muokata itsensä ympäristöön sopivaksi.

Ajan myötä liiketunnistuksella voitaisiin ehkäistä esimerkiksi huonoja pöytätapoja tai nauramista väärässä kohdassa. Tuolin antama kevyt sähköshokki opastaisi kohti oikeaoppista etikettiä.

DNA-tunnistus vapauttaa

Monipuolisimpana biometrisenä tunnistuskeinona olisi tietysti DNA. Se eroaa muista tunnistuskohteista.

Nykyosaamisella DNA vaatii vielä fyysisen näytteen verrattuna vaikkapa kuvaan tai vertailutallenteeseen. DNA-skannausta ei muun muassa voida tehdä ajantasaisesti eikä kaikkia vertailun vaiheita voida automatisoida.

Mutta jos nämä koetteet voitetaan, niin arjen mahdollisuudet monipuolistuisivat harppauksella.

Yhteiskunta muuttuisi avoimemmaksi aivan uudella tavalla. Avaimia, kulkukortteja, passeja tai ajokortteja ei tarvittaisi. Ihminen tunnistettaisiin kaikissa tilanteissa ja maissa yleiskunnosta riippumatta.

Esimerkistä käyköön, että työpaikkahaastattelua odotellessa hakijoita voitaisiin hikoilun perusteella verrata heidän paineensietokykyynsä aiemmissa vastaavissa tilanteissa. Skannaus auttaisi useimmat hakijat rientämään heti seuraavaan haastatteluun eikä heidän aikaansa tärvääntyisi odottaessa.

Hyvää biometrista vuotta 2006!

KARI A. HINTIKKA

Loppuvuodesta levisi muun muassa Muropaketissa tieto Pepsi-kilpailusta. Viime marraskuun alusta alkaen tuhannen etiketin kerääjä saisi Sonyn Vaio-tietokoneen.

Kilpailun suunnittelijat olivat kai ajatelleet, että kukaan ei litki tuhatta Pepsiä määräajassa. Kampanjasta muodostui hieman toisenlainen kuin oli ajateltu.

Paitsi suomalaisten ideointikyvystä, niin kampanja kertoo myös järjestäjistä. Ja netti näytti taas kerran kyntensä joukkovoiman organisoinnissa.

’ M: Etikettejä + kuitti’

Alun etikettikeräämisen jälkeen joku keksi, että mitäpä jos ostaa tuhat Pepsiä ja naputtelee vaadittavat koodit nettiin?

Säännöissä ei sanottu, että limut pitäisi *juoda* määräajassa. Se olisikin vaatinut kilpailuhermoja.

Tietokoneen arvoksi laskettiin noin 2000 euroa muun muassa MB:n Hintaseurannalla. Nettikeskustelun myötä hinta määriteltiin uudelleen: tuhannen kolajuoman hinta plus kuljetuskulut.

Etikettömiä Pepsejä myytäessä tietokoneen hinta laskee vielä satoja euroja ja netissä syntyi nopeasti jälkimarkkinat. Lähikuukausina Pepsiä saa edullisemmin netistä kuin kaupasta.

Tätä kirjoitettaessa hinta saattoi olla 0,5e / 1,5 litraa.

Nettikolaa näyttävät ostavan niin pienyritykset kuin yhdistyksetkin. Samaa juomaahan se on asiakkaalle vaikka etiketti puuttuu. Vai onko?

Jotkut osallistujat eivät älynneet ostaa heti tuhannen pullon erää. Kilpailujuomat loppuivat kesken monelta paikkakunnalta.

Fiksuimmat keksivät myydä etikettejä ja kuitteja kerääjille ja pitää Pepsit. Tätä voisi kutsua jo markkinataloudeksi.

Sattuneesta syystä Sony on hieman boikotissa rootkit-suojauksensa vuoksi. Vaio näytti silti maittavan yllättävän monelle, vaikka kyseessä olikin markkinoilta poistuva malli.

Markkinatalouden rajoituksia

Tarinassa on montakin mielenkiintoista yksityiskohtaa.

Kampanjan suunnittelijoilla ja Hartwallilla ei ollut mitään osaamista nettikampanjoista. Yksikin tuttu totesi, että Hartwall olisi voinut vaatia vaikkapa tuhatta korkkia, mutta kampanja haluttiin tehdä kohderyhmää kosiskelevalla tavalla.

Andre Laszlo-Barabasin mittakaavattomista verkostoista tuskin oli kuultukaan.

Järjestäjä muuttikin kilpailun sääntöjä moneen kertaan. Etikettien lisäksi tarvittiin yhtäkkiä kuitit ja tietokoneita oli tarjolla vain yksi per osallistuja. Sony kielsi eteenpäin myynnin eikä luvannut välttämättä takuuta jos kone myytäisiin.

Kilpailusaitti totesi 24.11. kesken kampanjan: "Kampanjaetiketillä varustettujen pullojen riittävyys on nykymenekillä noin runsas viikko. Pyydämme ottamaan tämän huomioon kun harkitsette Pepsi Max -pulloista saatavien koodien keräämisen aloittamista tai jatkamista tiettyä pistemäärää vaativien tavaralahjojen saamiseksi."

Kampanjan piti päättyä 15.1.2006 mutta kilpailuvälineet loppuivatkin reilussa kuukaudessa.

Jep jep. Sääntömuutoksia kommentoi Kuluttajavirasto, jos joku Pepsi-swäppääjä ei saa konettaan.

Toisaalta kilpailu muutti luonnettaan. Kilpailun nimi ei alunperin ollut ”Luukuta 1000 Pepsiä niin saat tietokoneen”.

Helsingin Sanomien Verkkoliitteen mukaan tietokonepalkintoa ei oltu edes ajateltu yksittäiselle käyttäjälle. Kunhan oli kiva tiiseri myynninedistämiseksi.

Hartwallin tuotepäällikkö Janne Kujalan mukaan pääpalkinnon voittajiksi ajateltiin "koululuokkia, joukkueita tai muita ryhmiä, joille yhteinen tietokone olisi arvokas".

Tuskin ryhmien vanhemmat intoutuvat lipittämään tuhatta Pepsiä parissa kuukaudessa. Korkeintaan ostavat tuhat pulloa lapselleen. ;-)

Monessa kodissa kannettavan tietokoneen hankinta sai kuitenkin vauhtia. Limujen sijaan vanhemmat ostivat jälkikasvulleen mieluummin koneen joululahjaksi.

Wikiä kaikille

Kolumnini pointti ei ole kuitenkaan uudessa tietokoneen hankintatavassa. Netistä alkaa tulla joukkovoiman väline, jossa vain mielikuvitus rajaa käyttötilanteet.

Joukkoaktiviteettien työkaluille on olemassa ihan nimikin. ’Wiki’-ilmaisun keksi tiettävästi Ward Cunningham 1995, tarkoituksenaan luoda www-sovelluksia, joissa kuka tahansa saisi muokata kenen tahansa luomaa aineistoa.

Esimerkiksi vapaaseen tietosanakirjaan Wikipediaan on kirjoitettu muutamassa vuodessa yli 800 000 artikkelia englanniksi ja reilusti yli 10 000 artikkelia suomeksikin.

Kuten vaikkapa kotimainen kolaepisodi osoittaa, joukkovoiman hyödyntämiseen ei sellaisenaan tarvita erityisiä yhteismuokkaussovelluksia. Tavallinen keskustelufoorumi riittää.

Wiki-työkalut ovat kuitenkin ketterämpiä kuin floodatut foorumit ja tuhansien viestien selailu. Esimerkiksi viime vuonna Lontoon terrori-iskujen jälkeen www.wikinews.org tarjosi ajantasaista tietoa tapahtumista, toimintaohjeista ja kadonneiden tapaamispaikoista. Kaikki samassa www-näkymässä.

Lukijan kannalta tieto päivittyi koko ajan. Ei turhia joukkoviestinten www-palveluja, joissa tietoja päivitetään sattumanvaraisesti ja toimittajien kiinnostusten perusteella.

Malliesimerkki netin joukkovoimasta ja wiki-tekniikoista on American Civil Liberties Union-organisaation saamat taannoiset 4 000 sivua Guantanamo-leirin dokumentteja 2003.

Daily Kos-blogin vapaaehtoiset kolusivat dokumentit läpi ja kirjasivat havaintonsa. Ammattilaiset pääsivät heti käsiksi oleellisiin kohtiin ja kuka tahansa sai kommentoida, josko hänen mielestään oli kiinnitetty huomiota epäoleellisiin seikkoihin.

On itse asiassa outoa, etteivät viranomaiset tai yhtiöt ole vieläkään oivaltaneet wiki-mahdollisuuksia ongelmatilanteissa. Toisaalta tarvitaan myös tavat, miten käyttäjät löytävät akuutit wiki-palvelut. Google indeksoi liian harvoin.

Jos Pepsi-kilpailun vinkit ja pullojen jälkimarkkinat olisi luotu wiki-työkaluilla, niin Pepsit olisivat loppuneet vieläkin nopeammin.

Jos ihmiset oppivat jakamaan informaatiota wiki-välineiden kautta, niin uskon että voisimme nähdä runsaasti uusia Pepsi-episodeja ja ehkä jotain yleishyödyllistäkin.

KARI A. HINTIKKA

Kansalaisille on kehittymässä uudentyyppinen vaikuttamismalli. Käytän tässä ilmaisua hybridiverkosto.

Ilmiöllä ei ole vielä vakiintunutta nimeä. Sitä on kutsuttu muun muassa verkkovoimaksi, älykkääksi rahvaaksi (smart mobs) ja mobiilijoukoksi.

Hybridiverkostossa suuri joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä voi organisoitua ja toimia ilman muodollista koordinointia nopeasti, tehokkaasti, tilapäisesti ja globaalisti yhteisen konkreettisen päämäärän toteuttamiseksi.

Näin tapahtui esimerkiksi Suomessa tsunami-katastrofin suomalaisuhrien nimien (2004-2005), USA:ssa Katrina-myrskyn tuhojen (2005) tai Myyrmannin räjäyttäjän henkilöllisyyden (2002) selvittämiseksi.

Vakiintuneita koneistoja tehokkaampi

Yhden asian liikkeet, mielenilmaisut ja kansanliikkeet ovat käynnistyneet ilman tietoverkkojakin. Uutta on kuitenkin hybridiverkostojen nopeus ja tehokkuus.

Ilmiö ei ole akateeminen kuriositeetti. Sitä osoittaa esimerkiksi hallitsematon Pepsi-kampanja tai ulkoministeriön kriisiviestinnän kehittämispaineet.

Hybridiverkostot ovat syntyneet tähän asti ennakoimattomasti eikä niillä ole organisaatiota. Osallistujat löytävät roolinsa luontevasti informaation hankinnan, käsittelyn, jakelun ja evaluoinnin välimaastosta.

Haktivismin rinnalle

Kansalaisvaikuttaminen tietoverkoissa eli haktivismi, kuten Meksikon zapatistat, on yleistä. Näiden liikkeiden toimintaa leimaa jatkuvuus ja organisoituminen.

Hybridiverkosto taas on tilapäinen ja kertaluonteinen eikä sillä ole välttämättä poliittisia tarkoitusperiä. Se toteuttaa pikemminkin Albert-László Barabásin teoriaa yleisestä mittakaavattomasta verkostosta.

Verkkovoima ei pyri – toisin kuin yhteiskunnalliset liikkeet – vaikuttamaan hallintoon vaan tarvittaessa korvaamaan osia hallinnosta tilapäisesti saavuttaakseen tavoitteensa, kuten tsunami-katastrofin tiedottamisessa.

USA:n Katrina-hirmumyrskyn jälkeen kansalaiset alkoivat raportoida internetiin New Orleansin korttelikohtaisista tuhoista, järjestivät havainnot graafiseksi Google Maps-kartaksi sekä rakensivat alueelle tilapäisen kommunikaatioverkon. Scipionus.comia pidettiin luotettavampana, nopeampana ja ajantasaisempana kuin USA:n FEMA:n (Federal Emergency Management Agency) toimintaa.

Edullista kolaa

Suomessa luvattiin äskettäin Sony Vaio tuhannen Pepsi-etiketin kerääjälle. Internetissä keksittiin, että pullojen ostaminen ja jälleenmyynti maksaisi alle puolet tietokoneen hinnasta.

Netissä syntyi nopeasti pullojen jälkimarkkinat, ohjeita pullomäärän käsittelystä ja vertailuja hankintahinnasta. Etiketitöntä Pepsiä saakin nyt harvinaisen edullisesti.

Hartwall kertoi, että tietokonetta ei oltu edes ajateltu yksittäiselle käyttäjälle.

Toisaalta Suomessa kyllä osataan järjestää viraalimarkkinointiin eli kuluttajien keskinäisviestintään perustuvia kampanjoita. Taannoisessa Omppu-hotellien matopelikampanjassa yksittäinen kuluttaja sai aktivoitua parhaimmillaan satoja uusia kuluttajia osallistumaan kampanjaan.

Verkkovoima toimintamalliksi?

Jos verkkovoima yleistyy, on mielenkiintoista nähdä, oppivatko vakiintuneet toimijat informaatioyhteiskunnan toimintatavoille? Esimerkiksi kuluttajien aktivoituminen uuden tekijänoikeuslain valmistelussa haluttiin nähdä masinoituna, ikään kuin taustalla olisi ollut jokin nettisalaseura.

Hybridiverkosto tuo uusia elementtejä myös yleisiin verkostoitumisen malleihin, joita vakiintuneet suomalaistoimijat ovat vasta opettelemassa ja hyvää vauhtia oppimassa. Esimerkiksi ArviD-klusteriohjelman menestyksen kulmakiviä olivat yhteinen tavoite, jota kukaan osallistuja ei kyseenalaista, sekä informaation liikkuvuus verkostossa.

KARI A. HINTIKKA

Kolumnisti on TIEKE Tietoyhteiskunnan kehittämiskeskus ry:n erityisasiantuntija ja valmistelee väitöskirjaa aiheesta.

Internet osoitti taas mahdollisuutensa, kun Aasian luonnonkatastrofi sai käsittämättömät mittasuhteet.

Kotimaassa olleita omaisia ja läheisiä alkoi luonnollisesti kiinnostaa välittömästi uhrien kohtalo, kuten myös turmasta selvinneitäkin. Ulkoministeriö (UM) ei kuitenkaan eri syistä katsonut eri syistä aiheelliseksi julkistaa minkäänlaisia nimilistoja löytyneistä tai kadonneista.

Ihmiset alkoivat organisoitua itse.

Informaatio hubeihin

Aivan kuten Myyrmannin räjäytyksen jälkeen, nettiin alkoi hyvin nopeasti nousta informaatiohubeja, joihin toimitettiin ja joista välitettiin informaatiota eteenpäin. Suomalaisten hubien, tässä tapauksessa www.sukellus.fi:n ja www.mininet.fi:n, osoitteet levisivät keskustelufoorumeilla, sähköpostilla ja tekstiviesteinä.

Valtion pidättyvyyttä nimilistojen suhteen perusteltiin muun muassa sillä, että tietosuojaa saatettaisiin loukata. Yksittäinen ihminen saattoi olla virkahenkilöiden mukaan alueella, mutta ei välttämättä halunnut muiden tietävän siitä.

Niinikään yksi perustelu oli, että tarkistamattomia nimilistoja ei ole syytä julkaista.

Ymmärrän sinänsä UM:n ja muiden virallisten tahojen kankeuden. Nimilistan julkaiseminen oli tehtävä lakien, asetusten ja protokollien mukaan. Toisaalta listaa oletettavasti ei olisi julkistettu ilman painostusta, tai ainakaan niin nopeasti kuin kävi.

Mutta UM ei näyttänyt ymmärtävän ihmisten hätää, eikä sitäkään, että kaikenlainen informaatio kiinnostaisi ihmisiä mahdollisimman nopeasti, jopa disinformaatio.

Jos nimilistalla olisi virheitä, niin ne korjaantuisivat ja tarkentuisivat uusien tietojen ja osallistujien myötä. Vastaavaan tehokkuuteen ei olisi pystynyt oikeastaan mikään virallinen organisaatio. Kuvaavaa on, että Myyrmannin tapauksessa räjäyttäjän henkilöllisyys oli jokseenkin varmasti netissä tiedossa ennen joukkoviestimiä.

Nimilistat tuotti hybridiverkosto, joka tällä kertaa koostui muun muassa ihmisistä tuhoalueella ja Suomessa, www:stä, kännyköistä, keskustelufoorumeista, sähköpostista ja tekstiviesteistä.

Hyöty kaikille

Hybridiverkostoja on syntynyt internetissä jo muutamia vuosia. On ymmärrettävää, että niitä syntyy usein kriisien aikana tai heti niiden jälkeen, koska tuolloin ihmiset haluavat keskimääräistä kiihkeämmin yrittää ratkaista jonkin heitä vaivaavan ongelman.

Tällaisen tilapäisen verkon syntymisen edellytyksenä on, että ihmisillä on yhteinen tavoite, jota ei kyseenalaisteta, vaan kaikki osallistujat ponnistelevat saman tavoitteen toteutumisen eteen. Toiminta on myös erittäin motivoitunutta, sillä jokainen osallistuja tietää oman ponnistelunsa vaikuttavan ratkaisun mahdolliseen nopeutumiseen.

Tietokirjailija Howard Rheingold on todennut hyvin, että tällaisen verkoston syntymisen myötä kaikki voittavat. Peliteoreetikot puhuvat win-win-tilanteesta, jossa on kaikkien etujen mukaista toimia yhdessä.

Hybridiverkostoja voisi sinänsä verrata open source-liikkeisiin, mutta erojakin on. Edellisissä ihmiset eivät yleensä tunne toisiaan, tai eivät välttämättä edes tutustu työskentelyn aikana, tai sen jälkeen, ja yhteistyö yleensä päättyy nopeasti ratkaisun myötä.

Pikemminkin hybridiverkoston toiminta muistuttaa tilapäistä muurahaisyhdyskuntaa. Rheingold käyttääkin mainiota termiä kuvaamaan ilmiötä: parviäly.

Kotivideot kunniaan

Vaikka ilmiö on vasta muotoutumassa, niin se on jo selkeästi osoittanut, että kansalaiset voivat olla erityistilanteiden jälkeen paremmin tietoisia tapahtuneesta kuin viralliset tahot. Mielenkiintoista on, miten tämä vaikuttaa perinteiseen valtion toimintaan, joka etenee verkkaisesti ja tiedottaa kansalaisilleen tiedotustilaisuuksien kautta kerran päivässä tai harvemmin.

Esimerkiksi tsunamin iskettyä tapaninpäivänä 2004 viralliset tahot ilmoittivat, että Thaimaan Khao Lakissa ei oletettavasti ole tapahtunut mitään, koska sieltä ei ole kuulunut mitään. Tilanne oli päinvastoin: siellä oli tapahtunut niin suuria tuhoja, ettei sieltä saatu yhteyttä.

Tapahtuneen myötä nousee myös muita uusia ilmiöitä. Varsinaisten hyökyaaltojen iskut tallentuivat videolle pääasiassa harrastelijavoimin ja joukkoviestimet joutuivat käyttämään näitä taltionteja videomateriaalina. Samoin kävi WTC:n iskussa syyskuussa 2001.

Muutama vuosi sitten väitettiin, että www tekisi joukkoviestimet tarpeettomiksi, koska ihmiset pääsevät itse suoraan informaation lähteille. Näin ei uskoakseni käy vielä pitkään aikaan, koska kuka jaksaa lukea ja vielä tiivistää alusta loppuun vaikkapa Bill Clintonin oikeudenkäynnin asiakirjat?

Toimittajien ja tiivistäjien rooli itse asiassa vain kasvaa, kun informaatiota tuotetaan koko ajan vain enemmän, ainakin määrällisesti. Mutta itse en kyllä tee erikoistilanteissa juuri mitään vuorokauden vanhoilla painetuilla uutisilla lehdessä, kun netistä näkee kuvaa ja saa uusimmat tiedot ajantasaisesti.

Perinteinen malli, jossa valtio tai joukkoviestintä tuottaa valitsemansa annoksen informaatiota massoille valitsemanaan ajankohtana, on saamassa rinnalleen huomattavasti tehokkaamman ja monipuolisemman mutta sensuroimattoman koneiston. Sen avulla jokainen nettiin kykenevä voi itse päättää, milloin ja missä määrin haluaa informaatiota.

Jä tässäkin tapauksessa joukkoviestimistä tuli runsaasti myös disinformaatiota, alkaen siitä ettei kukaan suomalainen olisi kuollut katastrofissa.

Hienointa hybridiverkostoissa mielestäni on, että ne eivät tarvitse mitään keskusjohtoa, koordinointia tai organisointia. ihmiset löytävät luontevat roolinsa informaation tuotanto-, käsittely- ja jakeluketjussa.

Internetiä on varjostanut jo kymmenen vuotta pommiohjeet ja epämääräinen aineisto. Olisi sinänsä ilahduttavaa, jos kansalaiset ja viranomaiset alkaisivat vähitellen oivaltaa, että netti voi olla myös korvaamaton apuväline ja toimia virallisia tahoja tehokkaammin.

KARI A. HINTIKKA

Kirjoitin vuosi sitten (MB03/09) yksityisyyden hupenemisesta eri härpättimien myötä. Ilmiöllä on valoisakin puolensa.

Amerikkalainen Steve Mann on tutkinut puettavia kameroita, videoita ja muita ihmisaistien laajennuksia parikymmentä vuotta. Mann on halunnut perehtyä, miltä tuntuu olla kyborgi.

Mitään ei ole aidosti upotettu häneen, tai korvattu kehonosia. Erilaiset tallennus- ja valvontavälineet ovat kuitenkin kiinnitetty häneen mahdollisimman tiukasti. Kerron jäljempänä miksi.

Miten esi-kyborgi kokee arkensa? Millaista on olla ennenaikainen kyborgi?

Arjen ongelmia

Heti aluksi on todettava, että Mann ei ole ensimmäinen tai välttämättä edistyneinkään ihmisen ja koneen liiton kannattaja. Esimerkiksi kehotaiteilija Stelarc on tutkinut aihetta pitkään preformansseissaan.

Päällisin puolin kybergin elämä ei ole helppoa. Mannilla kuluu paljon aikaa ennakkoluulojen hälventämiseen ja usein huonolla menestyksellä.

Osa ongelmista selittyy hänen varsin provokatiivisella käyttäytymisellään. Mann eroaakin useista muista alan tutkijoista siinä, että, että hän hän provosoi ympäristöään aktiivisesti ja tarkastelee miten kyborgi vastaanotetaan arkisissa tilanteissa.

Esimerkiksi Air Canada –lentoyhtiö rikkoi hänen asusteensa Newfoundlandissa. Henkilökunta riisui väkisin Mannin päältä datalasit, -kypärän ja –asun sekä repi rintakehään kiinnitetyt elektrodit.

Mann korosti asukokonaisuuden olevan päällään terveydellisistä syistä, mutta vakuuttelu ei auttanut. Hän myöhästyi lennolta eikä jatkoyhteyksiä ollut pariin päivään ja nosti syytteen.

Hänen juristinsa mielestä Mannia oli kohdeltu diskriminoivasti vain siksi, että hän oli kyborgi. Mann onkin julistanut manifestin kyborgien oikeuksien puolesta.

Hymyile, olet netissä

Kotimainen guru ja tulevaisuuspioneeri Erkki Kurenniemi on tallentanut jo pitkään kaikkea mitä tapahtuu hänen ympärillään. Kurenniemen hankkeen tavoitteet ovat liian laajat selitettäväksi tässä kolumnissa – katso Mika Taanilan loistava dokumentti aiheesta.

Kotimaiset performanssitaiteilijat Leaja Pekka Kantonen tekivät niinikään uraauurtavaa työtä 1990-luvun alussa tallentamalla videolla perhe-elämäänsä. He tekivät taltiointeja useita vuosia ja ne olivat lukuisilla taidefestivaaleilla nähtävinä ilonaiheineen ja perheriitoineen.

Blog-päiväkirjojen sijaan Mann tekee glogeja, cyborglogeja. Ne ovat kooste puettavien, mobiililien ja kiinteiden kuvausvälineiden tallenteista. Glogeja voisi verrata videopäiväkirjaan.

Mannilla on kuitenkin hieman toisenlainen lähestymistapa kuin Kurenniemellä tai Kantosilla. Mann menee kameroineen mielellään paikkoihin, jossa kuvaaminen ei ole sallittu.

Kun esimerkiksi myymälän tai kauppakeskuksen valvoja saapuu kertomaan Mannille, että kuvaaminen on kiellettyä, niin Mann joutuu toteamaan, että kuvaa välittyy koko ajan ja että kieltäminen on myöhäistä.

Siksi hänen varusteensa ovat puettavia, tai useissa tapauksissa kiinnitettäviä, että niitä on vaikea irrottaa. Hän on esimerkiksi kasvattanut tukkaansa datapuvun läpi.

Ja jos joku vartija haluaa alkaa irrottaa asustetta, niin koko episodi välittyy tosiaikaisena internetiin. Monikaan yhtiö ei halua tällaista julkisuutta ja usein Mannin härpättimet jäävät vaientamatta.

Tylsyys suodatukseen

Steve Mannin esi-kyborgin tavoitetila kiinnostaa myös joukkoviestimiä. Hän saapuu luonnollisesti haastattelutilanteisiin kameroihin puettuna. Toimittajille lienee uusi kokemus, että heitä videoidaan ja still-kuvataan ympäristöön, tässä tapauksessa internetiin, jossa heillä ei ole mitään mahdollisuutta valvoa imagoansa.

Akateemisesti katsottuna Mann ottaa toimittajan roolin haastattelutilanteessa, ja toimittaja joutuu ikään kuin haastateltavaksi. Toimittajat ovat tottuneet siihen, että he ovat muodollisesti anonyymejä ja haastateltavalta kysytään, ei päinvastoin.

Steve Mann ei olekaan missään nimessä puhdas dokumentoija, joka tarkkailisi todellisuutta. Hän on provosoija ja kärjistäjä ja tässä mielessä Michael Mooren kaltainen gonzo-toimittaja. Hän synnyttää uutisarvoisia tilanteita ja toiminnan tarkoitus perustuu osittain syntyvien tilanteiden välittämiseen.

Perimätiedon mukaan Mann istuisi yliopiston henkilökunnan kokouksissa niinikään datapuku päällä. Tunnelma on ollut tiettävästi vaivautunut.

Huomionarvoinen havainto on, että nykyihmiset eivät pidä kyborgia esteettisenä. Lisäksi kyborgia voi katsoa vain kameraan tai datalaseihin, ei silmiin.

Epäillään myös, että esimerkiksi neuvotteluissa kyborgi katsoo datalaseistaan ihan muuta kuin keskusteluun osallistujia.

Epäily ei ole turha. Mannin EyeTap-järjestelmällä voi suodattaa datalasien näkökentästä esimerkiksi mainokset, miksei myös ihmisiä tai rumia rakennuksia.

Pikkuveli valvoo myös

Steve Mann on esittänyt käsitteen sousveillance, alhaalta katsominen, vastaiskuna surveillancelle, ylhäältä päin tehdylle anonyymille valvonnalle. Mielenkiintoisesti valvontakamerat sijaitsevatkin aina ihmistä ylempänä, ikään kuin tarkkailija voisi nähdä niillä kokonaisuuden.

Mann ei ole suinkaan yksin valitsemallaan linjalla. Esimerkiksi yhä useammista laajoista mielenosoituksista lähetetään tosiaikaista videota tai still-kuvia toisen osapuolen näkökulmasta.

Hän on tuotteistamassa valikoimiaan. Mielestäni on kiinnostavaa nähdä, vaikuttaisiko tämä kansalaisaktivismiin? Osa ihmisistä liikkuisi taajaman keskusraitilla ja lähettäisi tosiaikaista kuvaa ympäristöstään ja valvoisivat valvontakameroita.

Mannilla on myös kaksivuotias tytär. On esitetty, että nykyiset lapset hahmottaisivat aikuisina todellisuuden ja yhteiskunnan aivan eri tavalla kuin vanhempansa, koska lapset ovat kasvaneet koko ikänsä internet-ympäristössä.

Mutta miten mahtaa hahmottaa maailman ihminen, joka on vauvasta alkaen kyborgien kasvattama?

KARI A. HINTIKKA

Syyskuun viimeisenä keskiviikkona tehtiin järjestyksessä toinen kaupallisen tahon onnistunut yritys järjestää miehitetty avaruuslento.

Asiantuntijoiden mukaan SpaceShipOnen saavutuksessa ei ole vielä hurraamista, että alus piipahti vain hetken sadan kilometrin korkeudessa. Vakavastiotettava avaruus alkaa aikaisintaan parista sadasta kilometristä.

Koe kuitenkin täytti osaltaan muun muassa Ansari X Prize-kilpailun säännöt, että alus oli miehitetty ja kantoi kahden matkustajan verran painoa.

Teneriffa-hintaisissa turistilennoissa kiertoradalle menee vielä oletettavasti vuosikymmeniä tai pikemminkin -satoja. Toisaalta, monissa tieteisteoksissa avaruudessa on valtavia avaruusasemia, jossa eletään joten kuten samoin kuin Maa-planeetalla.

Scifissä on mielestäni jäänyt vähemmälle huomiolle, miltä kiertorata näyttäisi, jos se olisi tulvillaan turisti- ja yksityissukkuloita nykyisten moottoriteiden tapaan.

Käsimerkkejä avaruudessa

Aivan ensimmäiseksi nousee mieleen kulkuneuvot. Nykyliikenteessä tiet ovat tulvillaan katumaastureita, joiden ratista on mukava tarkastella alempaa kastia edustavia henkilöautoja.

Yksityissukkuloijille varmasti tarjottaisiin vastaavia katumaastureita kiertoradallekin. Ongelmallista on kuitenkin näyttää varallisuuttaan, kun vauhti on seitsemän kilometriä sekunnissa jo ilman turboahtimia.

Erottautumiseen tarvittaisiin siis noin StarTrek-kokoluokan aluksia, ja siltikään ei pääsisi tiirailemaan muita ohikulkijoita ylempää. Isommilla aluksilla saisi kiihdytettyä ja ehkä vedettyä hieman kaulaa muihin sukkuloijiin, mutta massan osoittamiseen pitäisi keksiä muita keinoja.

Perussukkuloijalle sopisi ehkä Star Warsin TIE-tyyppinen hävittäjä, jolla olisi mukava kääntyillä 360-asteisesti.

Kiertoradan liikennekulttuuri tarvitsisi uudentyyppisiä käsimerkkejä. Siinä vauhdissa ei yksittäinen sormiele riitä. Sopivammalta kiukun osoitukselta tuntuisi edessä olevan matkailijan polttomoottorin kevyt nirhaus lasersäteellä.

Niinikään Amerikassa yleistynyt tieraivo varmaan purkautuisi juuri sädeaseilla. Kolarit ja sukkulanjäänteet eivät vaan avaruudessa johda tienreunan rumentuneisiin maisemiin, vaan kaikki romu jää kiertoradalle muiden esteeksi.

Hillittömän yksityissukkuloinnin myötä yhteiskunnan viestintäinfrastruktuuri saattaisi osittain murentua. Jo sentin kokoinen metallikappale voi romuttaa hyvinkin edistyksellisen ja vahvakuorisen satelliitiin.

Esimerkiksi internetin ja televisiokanavien liikenteestä yhä suurempi osa hoidetaan satelliittien välityksellä. Maailmasta saattaisi kadota globaalisti vaikkapa internet-yhteydet, ohjukset ohjautua minne sattuu, televisiokanavat pimetä ja kännykät mykistyä. Niiden kerrannaisvaikutukset ovat loputtomat.

Mitäpä siitä, että koko pallo pimenisi, jos yksi tunneherkkä sukkuloija katsoisi asiakseen käristää edelläsukkuloivan köröttelijän. Avaruudessa ei törmätä puihin vaan internetiin.

Perhe on pahin

Oma ongelmansa on SpaceShipOnen kaltaiset kertalennot, joita eräs ystäväni kutsui osuvasti sulkapalloiksi. Nämä sukkulat nousevat korkealle hetkeksi ja putoavat nopeasti alas pyörien akselinsa ympäri, hieman sulkapallon lentokaaren tavoin.

Tekniikkaa on kehitetty jo 1960-luvulta alkaen. Ideana on, että matkustajakone, tai sukkula, ammutaan mahdollisimman korkealle ja maapallon pyörimisen avustuksella se osuisi mahdollisimman nopeasti kohteeseensa. Helsingistä pääsisi Tokioon parissa tunnissa.

Jos tämäntyyppinen lentotapa matkustajaliikenteessä yleistyy, niin miten vältytään onnettomuuksilta, jos alemmalla ja ylemmällä kiertoradalla liikkuu vaikkapa viisikymmentä miljoonaa yksityissukkuloijaa?

Toki sukkuloissa olisi autopilotit ja tutkat, mutta eteen ampaisevan matkustajakoneen väistämiseksi, tai päinvastoin, tarvittaisiin nykyihmistä nopeampia refleksejä. Jonkinlainen kansainvälinen avaruusajokortti olisi itsestäänselvyys, mutta ei takaisi yhtään mitään.

Muun liikenteen seassa olisivat myös yksityissukkuloijat, jotka ampuisivat taivaalle itsensä ja perheensä omakotitalon pihalta. “Lapset, lähdetään katsomaan Maata”.

Kiertoradan mukainen sekä alhaalta ja ylhäältä saapuva poikittaisliikenne aiheuttaisi todennäköisesti liikennekaaoksen ja kolarisuman, jota ei olla kuvattu vielä yhdessäkään scifi-teoksessa.

Juhlimaan kiertoradalle

Lisäksi tarvittaisiin tietysti löpöä. Lapsille ilmaantuisi myös nälkää ja hätää kesken sukkuloinnin.

Ongelmat ratkaisee täyden palvelun matkapisteet, joita aiemmin kutsuttiin huoltoasemiksi. Nämä tietysti leijuisivat kiertoradan nopeudella kuten kaikki muukin.

Kun kerran matkalla ollaan, niin pitäisi saada myös virikkeitä, kuten pelejä ja videoita, sekä erityisliikkeitä, kuten sukkulakorjaamoja. Ei kai kukaan yritä paluuta Maan pinnalle viallisella kulkuneuvolla.

Osa sukkuloijista ei välttämättä jaksaisi laskeutua, vaan mielummin yöpyisi ensin. Ennen unta kaivattaisiin kuitenkin ehkä jotain viihdykettä, kuten peliautomaatteja ja ravintoloita.

Tässä kohden kiertoradan sukkuloijien tarpeet lähenisivätkin jo scifin perusskenaarioita täyden palvelun avaruusasemista. Maata kiertäisi valtavat vapaa-ajan kompleksit, joista osa tietysti tarjoaisi Maassa laittomia viihdykkeitä.

Olisi siis myös oltava jonkinlainen avaruuspoliisi niitä varten, jotka eivät Maassa saa toteuttaa itseään, tai eivät osaa likkua kiertoradalla.

Täsmäromua

Kun kaikki tämä olisi saatu laukaistua taivaalle, niin kiertoradalla olisi aika paljon materiaa. Eri kappaleiden yhteentörmäysten myötä tavaraa alkaisi tipahtaa taivaalta.

Suurin osa avaruusromusta palaa ilmakehässä, mutta ison kruisailualuksen jäänteet tärväävät kyllä talonkokoisen alueen. Kehittyneen viestintäteknologian myötä päivittäisten säätiedotusten rinnalle luotaisiin reaaliaikainen täsmätiedote putoavasta roinasta.

Ei avaruusmatkailu tietenkään näin mene, mutta hinku sinne on kova. Kuten monen muun teknologian kanssa, asiat riistäytyvät helposti käsistä, ellei niitä mietitä ennakkoon.

KARI A. HINTIKKA

Viime aikoina on pohdittu kovasti roskapostia ja anonyymichatia. Muun muassa Microsoft sulki oman chatinsa vedoten väärinkäyttöön.

Netti on oivallinen väline pedofiileille, terrotisteille ja huijareille, Samalla se on sitä myös toisinajattelijoille, vapaustaistelijoille, etnisille vähemmistöille, líikuntaesteisille, yksinäisille ja syrjäseudulla asuville.

Vaikka äskettäin paljastettiin poikkeuksellisen laaja pedofiilirinki, niin silti netin tai sen osien kieltäminen tai sulkeminen aiheuttaisi enemmän haittoja kuin hyötyjä. Kuona-aines vain etsii uudet kanavat ja muiden elämä on entistä ankeampaa.

Vähäinen ikä ei ole mikään edellytys huijatuksi tulemiselle. Aikuisilta on huijattu lukemattomia miljoonia niin sanotuilla nigerialaiskirjeillä eli 419:llä. Numero on Nigerian rikoslaissa kohta, jossa tuomitaan ennakkomaksupetoksesta.

Ihmiset voisivat alkaa käyttää spämmääjien ja huijareiden omia keinoja heitä vastaan. Se ei poista koko ongelmaa, mutta muuttaisi asetelmaa ja työllistäisi huijareita. Esimerkistä käy Wendy Wilcox, joka haastoi taistoon 419:n.

Sähköpostia pyytämättä

Wendy Willcox perustaa sähköpostiosoitteen excite.comiin. Hän rekisteröityy pariinkymmeneen turhaan verkkopalveluun, jotka kaikki lupaavat, ettei hänen tietojaan välitetä eteenpäin.

Rekisteröitymisten myötä hän saakin yllin kyllin nigerialaiskirjeitä, joista valita potentiaalisin uhri. Hän valitsee seuraavan tarinan.

Lähettäjä kertoo olevansa rouva P. Mobutu Sese-Seko, edesmenneen Zairen presidentin vaimo. Hän on lähenyt maanpakoon ja inhat viranomaiset ovat sulkeneet sveitsiläiset pankkitilit miljoonineen.

Nyt rouva P. Mobutu kaipaa sähköpostilla apua 144 miljoonan dollarin siirtämiseen. Koska varat ovat rouvan mukaan jäädytetty hänen sukulaisiltaan, niin vain ulkomaalainen sähköpostin vastaanottaja voisi siirtää ne parempaan turvaan.

Vaivoille saisi siedettävän korvauksen, kaksikymmentä prosenttia kokonaissummasta. Tässä tapauksessa vaatimattomat lähes kolmekymmentä miljoonaa dollaria.

Useimmat ihmiset lopettavat petosviestin lukemisen tässä vaiheessa. Mutta niin kauan kuin yksikin ihminen haksahtaa luovuttamaan miljoonan tai kaksi, omia tai muiden rahoja, niin 419-viestejä tulvii sähköpostiin.

Mainioita selityksiä

Wendy vastaa ja asioita alkaa hoitaa “Timothy Mobutu Sese-Seko”, koska äitirouva sairastui. Salaiseksi koodiksi sovitaan “1969”, jota käyttämällä tunnistetaan viestien aitous. Timothy korostaa luottamuksellisesti pelissä olevan paljon.

Timothylla on suunnitelma, miten 144 miljoonaa voitaisiin pelastaa. Tilasyistä tiivistän suunnitelmaa.

Wendy täyttäisi lomakkeen, joka vahvistaisi hänen roolinsa ulkopuolisena takaajana, jotta saadut varat sijoitettaisiin Zairen hyödyksi. Eurooppalainen turvayhtiö toimisi välikätenä. Helppoa, tarvittaisiin vai pieni muodollinen summa kulujen kattamiseksi. Vain prosentti jäädytetyistä varoista eli tällä kertaa 1,4 miljoonaa euroa.

Wendy alkaa vedättää Timothya. Hän lykkää sitoumusta, kertoo pelkäävänsä gorilloita ja pahoittelee vuolaasti Timothyn äidin tilaa.

Timothy ei saa lähetettyä mitään dokumentointia itsestään tai rahojen olemassaolosta, koska sisällissota on tuhonnut nettikahviloiden skannerit, poliisi takavarikoinut perheen asiakirjoja, nettiyhteydet ovat kehnot tai asianajaja kadonnut sodan pyörteisiin.

Nettikamera apuun

Timothy kokee itseään pidettävän pellena ja on monasti valmis lopettamaan hankkeen. Vastaustahti harvenee ja Wendy oivaltaa ilakoineensa liikaa.

Jotta vedätys jatkuisi, Wendy ehdottaa itse aktiivisesti seuraavaa vaihetta eli käteislaukun luovuttamista Amsterdamissa. Rahoja ei voida ottaa tilille tai sekkinä, koska viranomaiset jäädyttäisivät ne.

Amsterdamilaisen turvayhtiön edustaja Wesley Stephens alkaa lähestyä Wendyä sähköpostilla. Wendy huomioi yhteiset kielioppivirheet rouvalla, Timothylla sekä Wesleylla.

Wendy on katsonut sopivan rykelmän nettikameroita Amsterdamissa. ja sopii tapaamisen käymättä koskaan siellä. Kumppaneilleen hän pystyy kommentoimaan kadun tapahtumia kuin olisi läsnä.

Huijarille jää käsitys, että Wendy olisi paikalla ja hän saa taltioitua huijarista useita ruutukaappauksia Huijari on hyvin ärtynyt, kun Wendy ei ollut paikalla. Wendy kopioi yhden nettikamerakuvan ja lisää siihen päivämäärän ja kellonajan, kertoo ottaneensa kuvan digikamerallaan ja ounastelee, että huijari itse ei ollut paikalla.

Oma lemmikkihuijari

“Wendy” julkaisi tarinansa netissä. Sen myötä muutkin netinkäyttäjät intoutuivat vedättämään 419-huijareita.

Nykyään aiheelle on perustettu verkkopalveluja, jossa ihmiset vertailevat vedätyksiään. Joilla kuilla on useita vedätyksiä rinnakkain. Tästä kansalaisaktiviteetista on se hyöty, että huijarit joutuvat tosisaan tekemään töitä vastatessaan sähköpostiviesteihin.

Myös 419-huijarit ovat kehittäneet taitojaan. Joissain tapauksissa varat voi siirtää sähköisesti. Käyttäjä saa tunnuksen ja salasanan aidonkaltaiseen verkkopankkiin, jossa hänen osuutensa on jäädytetty, mutta tilin saldo näyttää aidolta.

Kenellekään ei voi suositella huijarien vedätystä, sillä touhusssa on luonnollisesti omat riskinsä. Toisaalta on arvioitu, että nigerialaiskirjeet olisivat maan viidenneksi tai jopa kolmanneksi tärkein teollisuudenhaara.

KARI A. HINTIKKA

Noin kerran viidessä vuodessa ilmestyy kirja, joka mielestäni vaikuttaa syvällisesti ihmisten käsityksiin siitä, mihin suuntaan verkkoa ja uusia härpättimiä voitaisiin kehittää. Tällaisia ovat olleet muun muassa Steven Levyn Hackers, William Gibsonin Neuromancer, Howard Rheingoldin Virtual Reality sekä Kevin Kellyn Out of Control.

Viime vuonna ilmestyi unkarilais-romanialaisen Albert-László Barabásin Linkit - verkostojen uusi teoria. Kirjan mukaan esimerkiksi nykymuotoinen internet ei ole kehittynyt aivan sattumalta, vaan noudattaa lainalaisuuksia, jotka pätevät yhtä hyvin tietokonevirusten tai muotivirtausten leviämiseen.

Kuusi kädenpuristusta

Barabási alaisineen alkoi vuonna 1998 tutkia erilaisten verkostojen toimintamekanismeja. Yksi heidän ensimmäisistä tutkimuskohteistaan oli aiemmat havainnot siitä, että jokainen maailman ihminen olisi kuuden kädenpuristuksen päässä toisistaan.

Jos etsisit tuttavuutta Etelänavalta tai Tuvalusta, niin väitteen mukaan tarvitsisit todennäköisesti vain viiden ihmisen ketjun väliin. Voisit esimerkiksi tuntea hyvän kaverisi, jonka kaveri on presidentin tytär. Näin linkkisi presidenttiin olisi neljän kättelyn päässä.

Barabási havaitsi myös, että www:ssä satunnainen sivu tai dokumentti on keskimäärin yhdeksäntoista linkin päässä toisesta dokumentista. Havainnoistaan innostuneena Barabási alkoi tutkia ihmisverkostoja, kuten matemaatikot ja Hollywood-näyttelijät. Pian alkoi selvitä, että verkostot ovat ryvästyneitä eli jotkut solmut tai verkoston jäsenet luovat linkkejä huomattavasti useammin kuin useimmat osaset.

Vaihda linkkejä

Ryvästyminen johdatti Barabásin ajatukseen verkoston navoista, jotka välittävät suurimman osan informaatiosta muiden solmujen välillä. Esimerkiksi Google-hakukoneen tulokset perustuvat pitkälti siihen, kuinka laajasti yksittäiseen dokumenttiin on tehty muualta linkkejä.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että suurin osa ihmisistä näkee vain murto-osan www-sisällöistä, vaikka käyttäisivät hakukoneita. Myös itse hakukoneilta jää suuri osa www-sisällöistä koluamatta.

Koska Barabási on fyysikko, niin hän ei tyytynyt summittaiseen arvioon. Alaistensa kanssa hän rakensi tietokonemallin. Se osoitti, että 203 miljooonan verkkosivun otoksessa kolmeen prosenttiin dokumenteista viitattiin yli miljoona kertaa ja yli yhdeksäänkymmeneneen prosenttiin kymmenen tai vähemmän kertaa.

Muiden verkostojen tapaan myös ihmisillä on taipumus suosia napoja. Mitä kytketympi napa, sitä suositumpi siitä tulee entisestään.

Eli jos haluat verkkosivusi muiden tietoon, niin kannattaa miettiä, miten esimerkiksi Yahoon, Amazonin, MSN-portaalin tai eBayn saisi viittaamaan niihin. Monet yksityiskäyttäjät ovat ratkaisseet ongelmaa vaihtamalla linkkejä viittaamaan toistensa kotisivuihin.

Amerikassa on jo kehittynyt oma ammattikuntansa, joka luo maksua vastaan simuloituja linkkijä asiakkaiden verkkopalveluihin, jotta hakukoneet kuvittelisivat palvelut suosituiksi.

Vahvuus on heikkous

Verkostojen navat ja solmujen välinen linkitys selittää sen, miksi asiat etenevät nykyään niin nopeasti esimerkiksi internetin välityksellä. Verkottumisen vahvuus on kuitenkin myös sen heikkous.

Barabási ottaa esimerkin kaskadihäiriöstä kesältä 1996 Yhdysvaltain sähkökatkoksen, joka pimensi yksitoista osavaltiota. Paikallinen häiriö voi siirtää ylikuormituksen viereisille solmuille.

Normaalitilanteessa muut solmut pystyvät käsittelemään ylikuormituksen. Mutta jos kuormitus kaataa myös nämä solmut, niin ongelma alkaa kertautua, koska uusien solmujen on kyettävä hoitamaan myös aiempien solmujen kuormitus.

Kaskadihäiriötä on vaikea pysäyttää, ellei koko verkostoa suljeta. Samoin vaikkapa syöpä tai tietokonevirus etenee todella nopeasti, kun se on päässyt vauhtiin eli ylittänyt kriittisen kynnyksen.

Universaali teoria

Toteutamme arkielämässä Barabásin havaintoja monin eri tavoin ja paikoitellen verkostoteoria voi tuntua itsestäänselvältä. Jotkut ihmiset ovat suositumpia kuin useimmat ja kuulevat asioita aiemmin kuin muut. Kahden tuntemattoman ihmisen keskustelut käynnistyvät usein yhteisten tuttujen miettimisellä, ja linkkejä löytyykin hetken pohdiskelun jälkeen.

Mainostajat ovat havainneet niinsanotun pensas- tai sissimarkkinoinnin tehon. Paras suositus tuotteelle on, että joku ihminen lähettää vinkin toiselle ihmiselle. Tämä vaikutti aikoinaan esimerkiksi Hotmail-verkkopalvelun tai Blair Witch Project-elokuvan suosioon.

Puskaradio on kuitenkin taitolaji siinä missä kaskadihäiriökin. Vinkki tökeröstä mainoskampanjasta tai virheestä verkkopalvelussa leviää hyvin nopeasti eikä sitä voida pysäyttää.

Barabásin ja kumppaneiden verkostoteoria ei ole vielä täysin valmis. Siitä uupuu esimerkiksi, milloin solmujen väliset linkit vanhenevat ja miten niitä reititetään uudelleen.

Nykymuotoisenakin verkostoteoria on kuitenkin erittäin käyttökelpoinen, sillä se näyttää olevan universaali. Se sopii selitysmalliksi kaikille mahdollisille verkostoille sukkulamadon hermosolukosta kansainvälisen talouden rakenteisiin.

Barabásin löytöjä voi hyödyntää minkä tahansa kompleksisen rakenteen toiminnan ennustamisessa. Jos esimerkiksi tiedetään verkoston solmujen määrä ja napojen luonne, voidaan arvioida jonkin ilmiön leviämisnopeutta verkostossa tai tutkia sen sietokykyä.

Verkostoteoriaa voi käyttää esimerkiksi virusten torjujat, verkkoarkkitehtuurien rakentajat, Flash-animaatioiden koostajat, tietokoneanimaattorit sekä pelintekijät, jotka haluavat mallintaa laajojen populaatioiden käyttäytymistä.

KARI A. HINTIKKA

Kolumnisti on verkkokäytettävyyssuunnittelija ja verkkomaailman ilmiöiden tutkija. Hän on käyttänyt internetiä vuodesta 1987.